Kekseliäs, tyylikäs ja väkivaltainen teinislasher siirtää jo kuolleeksi luultuun genreen uutta verta tavalla, jota voi kutsua jopa lajityypin uudelleenrakentamiseksi.
Wes Cravenin postmodernin teinislasher-tyylittelyn Scream (1996) henkiinherättämä genre ajautui jo muutamassa vuodessa tuskaisaan inflaatioon, jota ruokitaan nykyisin luokattomilla uusintaversioilla 1970- ja 80-lukujen klassikoista. Nyt lajityyppi saa kauan kaivatun piristysruiskeen, kun All the Boys Love Mandy Lane saapuu viimein valkokankaalle.
Täysin riippumattomasti tuotettu elokuva sai ensi-iltansa jo syyskuussa 2006 Toronton festivaalilla, josta Weinstein-veljesten Dimension Films osti sen kahden tunnin sisällä näytöksen päättymisestä. Unelmalliselta vaikuttava diili paljastui pettymykseksi, kun Dimension päätti lykätä elokuvan teatterijulkaisua kesältä 2007 hamaan tulevaisuuteen. Tänä vuonna All the Boys Love Mandy Lane on jo päässyt levitykseen muualla päin maailmaa, mutta kotimainen ensi-ilta on yhä lukitsematta.
Kyseessä on muun muassa Paul Schraderin assistenttina toimineen Jonathan Levinen esikoispitkä. Levinen odotellessa debyyttinsä julkaisua hänen toinen ohjauksensa, 1990-luvun alun New Yorkiin sijoittuva huumedraama The Wackness ehti voittaa tammikuussa Sundance-festivaalin yleisöpalkinnon ylistävien kritiikkien saattelemana. Kuten All the Boys Love Mandy Lane, myös The Wackness päätyi välittömästi ison ostajan, tällä kertaa Sonyn, haltuun.
Lumoava mutta etäinen Mandy Lane (Amber Heard) on koulun kaunein tyttö, joka saa joka pojan kuolaamaan peräänsä. Kun Mandyn paras ystävä Emmet (Michael Welch) muuttuu suojelevalta käytökseltään liian omistushaluiseksi, laittaa Mandy välit poikki ja lähtee muiden kutsumana villiin biletysviikonloppuun maalle.
Tässä vaiheessa elokuva tekee ensimmäisen yllätysvetonsa repäisemällä naamiot pinnallisilta vaikuttavilta henkilöiltään. Alta paljastuu monisyinen, angstinen ja kompleksinen nuorisojoukko, jonka yhdessä muodostama kuva nuoruudesta paljastuu perin synkäksi ja kyyniseksi. Ei siis mitään slasher-genrelle tyypillistä ilakoivien tyhjäpääteinien örvellystä, jossa vain odottaa koska näistä ääliöistä seuraava joutuu veitsen tai kirveen alle.
Niinpä kun verenlennätys, ja varsin äärimmäinen sellainen, lopulta alkaa, se myös tuntuu katsomossa, sillä hahmoista välittää tässä vaiheessa oikeasti. Mutta elokuvalla on vielä useita twistejä hihassaan, jotka jättävät suun auki joko hämmästyksestä tai silkasta ihastuksesta.
Kaikesta näkee, että Levine on lahjakas ohjaaja, etenkin henkilötasolla. Tätä tukee myös valtaosa näyttelijöistä, joista etenkin nimiroolissa nähtävä Amber Heard on nappivalinta. Levinellä on ollut myös poikkeuksellisen taitava kuvaaja käytössöön; Darren Genet tekee ihmeitä kameralla ja suodattimilla.