Kun Kultainen maapallo -ehdokkuudet julkistettiin, Miekkailijan yllätysehdokkuuden lisäksi yksi asia pisti monille silmään: Miten Yksin Marsissa voi olla ehdolla parhaan komedian tai musikaalin palkintoon?
En nähnyt asiassa mitään erikoista. Yksin Marsissa on draamakomedia astronautista, joka jää jumiin toiselle planeetalle, ja siinä vain sattuu olemaan enemmän komediaa kuin draamaa. Periaatteessa se olisi voinut olla ehdolla kummassa vain kategoriassa, mutta elokuvapalkintojen historiasta löytyy paljon kummallisempiakin rajatapauksia.
Rajanjako Golden Globe- eli Kultainen maapallo -kategorioiden välillä on usein aikamoista taiteilua, koska kaikkia elokuvia ei voi asettaa suoraan mihinkään tiettyyn genreen. Musikaali on vielä helppo määritellä (sääntöjen mukaan elokuvassa pitää olla useita kappaleita, jotka jotenkin liittyvät ja edistävät juonta) mutta komedian ja draaman välillä ei ole ainakaan nykyään mitään yksiselitteistä rajanjakoa. Tai siis ei ole ainakaan ollut enää antiikin aikojen jälkeen, jolloin komedioissa piti olla onnellinen loppu.
Onko Yksin marsissa komedia? Samaa voisi kysyä näistä elokuvista, jotka ovat olleet kategoriassa ehdolla: Wolf of Wall Street (ehdokas 2013), Toy Story 2 (voittaja 1999, jostain syystä animaatiot päätyvät tähän kategoriaan vaikka ne eivät ole enää nykyään järjestään musikaaleja) ja Birdman (ehdokas 2014).
Ehkä kuitenkin Kultaisilla maapalloilla on suurempia ongelmia musikaalin määritelmästä – jota vielä pari kappaletta sitten kutsuin helpoksi – koska määritelmää on tilanteen mukaan jouduttu venyttämään. Vuonna 2005 parhaan komedian tai musikaalin palkinnon voitti Johnny Cashin elämää perannut muusikkoelämäkerta Walk the Line, jossa esitetyt laulut eivät juurikaan edistäneet tarinaa. Aiempana vuonna samassa kategoriassa oli ehdolla Ray, samanlainen kliseinen muusikkoelämäkerta, jolla ei ollut mitään tekemistä musikaalin tai komedian kanssa. Miksi ne olivat ehdolla tässä kategoriassa? Joo, elokuvat kertovat muusikoista ja niissä on musiikkia, mutta se ei tee niistä musikaaleja! Nämä olisivat sopineet paremmin draaman kategoriaan, mutta siinä seurassa ne olisivat todennäköisesti ottaneet turpiinsa.
Ennen ehdokkuuksien julkistamista elokuvastudioilla on mahdollisuus lobata omia elokuviaan ja näyttelijöitään äänestäjille mainoskampanjojen avulla. Koska rajat eivät ole aina yksiselitteisiä, studioille jää tilaa taktikoida, jotta juuri heidän elokuvansa voittaisi mahdollisimman monta palkintoa ja silloin tuloksena on harmaita rajanvetoja. Lopulliset päätökset ehdokkaista tekevät äänestäjät, jotka voivat joko äänestää studion toiveiden mukaisesti tai tehdä omia ratkaisujaan.
Tästä syystä myös pää- ja sivuosien palkinnot voivat joskus vaikuttaa hämmentäviltä. Ihmettelin viime vuonna, kun Patricia Arquette voitti naissivuosan Oscarin roolistaan elokuvassa Boyhood, vaikka minusta roolin olisi voinut laskea myös pääosaksi. Studio saattaa uskoa, että heidän näyttelijällään on paremmat mahdollisuudet sivuosan kuin pääosan palkintoon ja siitä syystä toiseksi päähahmoksikin laskettava rooli voi päätyä kilpailemaan sivuosakategoriassa. Näin kävi esimerkiksi Jennifer Connelylle vuonna 2001, kun hänen roolinsa Russell Crowen esittämän matemaatikko John Nashin vaimona elokuvassa Kaunis mieli noteerattiin Oscar-ehdokkuudella. Studio lobbasi roolia alusta alkaen sivuosana ja sellaisena se palkittiin, vaikka sen olisi voinut hyvin laskea myös pääosaksi.
Mitenkäs sitten Kummisetä, joka sai ehdokkuuksia sekä miespääosan että -sivuosan kategorioissa. Oliko Marlon Brando oikeasti elokuvan pääosassa ja Al Pacino sivuosassa, kuten palkintokategoriat antoivat ymmärtää, vai kuitenkin toisinpäin?
Yleisesti voisi todeta, ettei elokuvapalkintoja kannata ottaa niin vakavasti. Niistä on kiva keskustella, mutta ne toimivat harvoin minkäänlaisina absoluuttisen laadun mittareina. Kuuden Oscarin Forrest Gump voi olla Episodin päätoimittajan mielestä maailman kamalin elokuva, mutta se ei ole mikään syy kyseenalaistaa hänen ammattitaitoaan.
Näyttelijä George C. Scott (joka kieltäytyi Oscar-ehdokkuudesta elokuvassa Panssarikenraali Patton, mutta voitti palkinnon silti) piti koko ajatusta näyttelemiskilpailusta irvokkaana ja tunnetusti kutsui koko Oscar-gaalaa ”lihaparaatiksi”. Elokuvissa on kyse taiteesta ja sen arvoa ei voi mitata samalla tavalla kuin sadan metrin pikajuoksun maailmanmestaruutta.
Joonas Alanne
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä: @JoonasAlanne