Quentin Tarantinon ohjaama ja yhdessä Roger Averyn kanssa tarinoima Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta (1994) on yksi niistä harvoista amerikkalaisista elokuvista, joilla oli seisminen vaikutus populaarikulttuuriin. Enkä puhu nyt pelkästään rahallisesta menestyksestä, jonka mukaan Hollywood pyrkii ohjaamaan toimintaansa.
Tarantino määritti toisella ohjaustyöllään peruuttamattomasti 90-luvun populaarikulttuurin kudosta. Pulp Fictionin henkinen edeltäjä, kulttuurillisesti samankaltainen amerikkalaisen elokuvan merkkipaalu on luultavasti Arthur Pennin ohjaama Bonnie ja Clyde (1967).
Sekä Pennin että Tarantinon ohjaustyöt ammensivat väkivaltaisiin tarinoihinsa aineksia ranskalaisen uuden aallon elokuvista. Molemmat myös avasivat tuotantokoneiston portit uusille tekijöille. Pennin ohjaustyö toimi väkivaltaisena kulminaatiopisteenä Hollywoodin tuotantosäännöstön (ns. Hayes-säännöstön) purkamiselle ja avasi portin ”uuden Hollywoodin” tulokkaille: Dennis Hopperin ja Peter Fondan Easy Rider (1969) ajoi suoraan läpi katsojien tajuntaan ja nosti vastakulttuurin valtavirtaan. Tarantino sai nostettua omalla elokuvallaan indie-elokuvatekijät samankaltaiseen nosteeseen studioiden silmissä.
Nykyään Pulp Fiction listataan usein elokuvahistorian parhaimpien elokuvien joukkoon. Tästä arvostuksesta huolimatta minusta tuntuu, että moni katsoja ottaa sekä itse elokuvan että Tarantinon käsikirjoittaja-ohjaajana itsestäänselvyytenä. Menestyksen ja menestyksen jatkumisen vana vedessä tulee aina kyllästyminen ja tylsistyminen. Kulttuurin kehityskulussa (mukaan luettuna 20–30 vuoden välein tulevissa nostalgiasykleissä) katsojat unohtavat, mikä näissä teoksissa alun perin oli jännittävää ja uutta.
Kutsutaan tätä ilmiötä vaikkapa kulttuuriseksi kyllääntymispisteeksi.
Aika hieno termi kyllästymiselle, eikö?
Olemme kokeneet saman monta kertaa aiemminkin. Aluksi uusi asia kiehtoo ja innostaa – esimerkiksi uusi ohjaaja tai näyttelijälupaus, elokuva tai tv-sarja. Haluamme ahmia tätä uutta populaarikulttuurin tulokasta mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Haluamme nähdä ja tietää kaiken. Pöhinä täyttää ajan hengen ja kulttuurin jokaisen solun. Ajan mittaan innostus kuitenkin laantuu, kun tästä uudesta asiasta tulee arkinen ja ennen kaikkea tuttu. Yllätysmomentti muuttuu ennustettavaksi kaavaksi. Innostuksen lähteestä tulee osa vallitsevaa kulttuuria ja ennen kaikkea toistettava tuote, joka seuraavan sukupolven pitäisi osata ”kumota”.
Alun innostus on aina katoavaista.
Brändinä elokuvaohjaaja
Quentin Tarantino on enemmän kuin rooliensa summa. Tarantino on ennen kaikkea brändi.
Quentin Tarantino on kaikista moderneista elokuvaohjaajista ymmärtänyt parhaiten omilla kasvoillaan toimivan brändin rakentamisen tärkeyden. Hänen nimeensä yhdistetyt pinnalliset piirteet, kuten dialogi, väkivallan kuvaus, populaarikulttuuriset viittauksista muodostuva estetiikka ja koko paketin muodostama viihdearvo, vetävät katsojat teatteriin samalla tavalla kuten brändätyt elokuvasarjat Indiana Jones tai Tähtien sota.
Steven Spielberg ja George Lucas ovat olleet alulle panevia luovia voimia elokuvasarjojen takana, mutta nämä brändit elävät omaa elämäänsä myös ilman heitä. Tarantino poikkeaa muista populaarikulttuurin brändeistä, koska Tarantino on itse oma brändinsä. Kun hän lopettaa elokuvien tekemisen, ensi-iltaan ei tule uusia Tarantino-elokuvia. Näin voidaan tietysti sanoa kenen tahansa ohjaajan kohdalla, mutta Tarantino on haastatteluissa kerta toisensa jälkeen painottanut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa (Kill Bill lasketaan yhdeksi työksi).
Teosten rajallisuus lisää kiinnostusta. Fanit haluavat tietää, mikä tulee olemaan ohjaajan viimeinen projekti. Tämä on nerokasta markkinointia, mutta uskon sydämeni pohjasta, että Tarantino pysyy päätöksensä takana. Hän tuntee elokuvahistorian. Vain harva ohjaaja on vanhoilla päivillään onnistunut pysymään kulttuurisesti relevanttina tai tehnyt uransa parhaat ohjaustyöt. Poikkeuksia on, mutta ne ovat harvassa. Toisin kuin vaikkapa Indiana Jonesin tai Tähtien sodan tapauksissa, Tarantino aikoo jättää elokuvahistoriaan selkeästi rajatun perinnön.
Vääjäämätön rajallisuus toimii Tarantinon etuna.
Kestävyyslaji
Yhdeksän elokuvaa myöhemmin Tarantino edelleen nauttii Hollywoodissa asemasta, jossa vain muutama ohjaaja on tällä hetkellä (Christopher Nolan on toinen). Tarantino pystyy vaatimaan elokuvilleen haluamansa budjetit ja on haluttu ohjaaja näyttelijöiden saralla. Hän melkein sai Burt Reynoldsin (1938–2018) näyttelemään Once Upon a Time… in Hollywoodissa George Spahnia, mutta näyttelijälegenda kuoli elokuvan esituotantovaiheessa.
Elokuvat ovat kestävyyslaji. Periaatteessa Tarantino on tehnyt viisaasti keskittyessään yhteen projektiin kerrallaan ja valmistellessaan käsikirjoituksiaan useamman vuoden ajan. Tämä on tietysti luonnollista, koska esimerkiksi hänen kuuluisa dialoginsa vaatii työstämistä. Esimerkiksi käsikirjoitus- ja ideointiprosessi Kunniattomat paskiaiset –elokuvaa varten ehti muhia lähemmäs kymmenen vuotta. Tarantinolla oli jo idea elokuvaa varten valmiina Jackie Brownin aikoihin.
Tarantinolla on urallaan vain yksi floppi, Death Proof (2007). Elokuva opetti Tarantinolle, ettei suuri yleisö tunne hänen kanssaan samankaltaista nostalgiaa grindhouse-tyylisiin elokuviin. Ohjaaja ei ole missään vaiheessa ollut itselleen ja omalle tyylilleen uskoton, mutta Death Proofin kehnon kaupallisen menestyksen myötä on ymmärrettävissä, miten hänen oli mahdollista tehdä kaksi suurinta hittiään – Kunniattomat paskiaiset ja Django Unchained.
Tarantino on aina pyrkinyt halunnut viihdyttää yleisöään. Muut ohjaajat saattavat nähdä eron kaupallisten elokuviensa ja omien intohimoprojektiensa välillä, mutta Tarantinolle hänen jokainen elokuvansa on hänen intohimoprojektinsa. Tarantinon kohdalla taide ja viihde ovat yhteen liittyneitä. Tarantino on populaarikulttuuritaiteilija, joka ei häpeä omia juuriaan tai esikuviaan. Monet 70-luvun ohjaajalupaukset, kuten Francis Ford Coppola, Steven Spielberg, George Lucas ja William Friedkin kamppailivat omien kaupallisten hittiensä ja omien taiteilijaidentiteettiensä kanssa. He kaipasivat hyväksyntää yleisöltä ja kriitikoilta.
Voisin väittää, että Tarantino on oma kriitikkonsa ja yleisönsä. Vaikka hänellä on vahvoja mielipiteitä, se ei tarkoita, etteikö hän osaisi tarkastella omaa uraansa ja omaa tekemistään objektiivisemmin kuin moni hänen esikuvistaan tai kollegoistaan.
Ainakin hetken ajan Tarantino on muistuttamassa meille, että viihde ja yleisön viihdyttäminen on oma taiteenlajinsa.
Kirjailijan ura
Vaikkakin Tarantino aikoo jättää elokuvaohjaajan uran taakseen, se ei tarkoita sitä, että hän tulisi jättämään tarinankerronnan kokonaan. Hän pystyy elokuviensa jälkeen keskittymään kirjoittamiseen, jota hän rakastaa yhtä paljon kuin ohjaamista. Tarantino onkin väläytellyt aiempien elokuvallisten töidensä romaanikäsittelyä, esimerkiksi Reservoir Dogs olisi hänen mielestään hyvä kirjallisessa muodossa. Tiedettävästi hän on myös vuosien ajan valmistellut Sergio Corbuccia käsittelevää kirjaa.
Elokuvaohjaajan ensimmäinen virallinen kirjallinen teos on kuitenkin Once Upon a Time… in Hollywood (2021). Kirja luonnollisestikin pohjautuu 2019 ilmestyneeseen saman nimiseen, Tarantinon yhdeksännen elokuvan käsikirjoitukseen. Suomennoksen julkaisijana toimii Like-kustantamo.
Tarantino halusi lähestyä kirjaa siten, että se mukailisi klassisia elokuvapokkareita, joita tuotettiin elokuvatuotteistuksen ohessa. Elokuvien tarinoita käännettiin kirjalliseen muotoon romaaneiksi, joita julkaistiin elokuvan kanssa samaan aikaan. Elokuvapokkarien kirjailijat saivat tuotannossa käytetyn käsikirjoituksen, mutta koska valkokankaalle päätynyt lopputulos voi poiketa dramaattisestikin kuvauskäsikirjoituksesta, lopputuloksena saattoi olla kaksi täysin erilaista versiota samasta tarinasta.
Once Upon a Time… in Hollywoodin tapauksessa kyse ei ole mistään ulkopuolisesta henkilöstä, jolle tarjottiin käsikirjoitus muutettavaksi romaanin muotoon. Tarantino itse kirjoitti sekä käsikirjoituksen ja romaanin, joista jälkimmäinen kirjoitettiin vasta elokuvan valmistumisen jälkeen.
Tietyllä tapaa kaunokirjallinen muoto saattaa sopia Tarantinolle parin tunnin elokuvia paremmin. Hänen tarinansa tuppaavat olemaan aikamoisia runsaudensarvia. Henkilöhahmoilla on runsaat taustat, mistä he tulevat ja minne he ovat menossa, joten jatkossakin Tarantino luultavasti saa paljon enemmän irti töistään, jos hän julkaisee niitä kirjallisessa muodossa – ellei hän päätä lähteä Netflixin tai muun suoratoistopalvelun kelkkaan ohjaamaan tai tuottamaan sisältöä tv-sarjan muodossa.
Elokuva ja kirja – vahvuudet ja heikkoudet
Kun katson Quentin Tarantinon elokuvia, en voi olla miettimättä elokuvia ilmaisun muotona.
Tarantino on persoonallinen ohjaaja, koska hänen tyylinsä on tunnistettava. Kukaan ei sitä pystyisi toisintamaan. Tarantinon tekemät ohjaukselliset valinnat esimerkiksi Death Proof tai Kill Bill -elokuvissa ovat genrepohjaisia, mutta toimivia, koska hän ymmärtää jokaisen kuvakulman, leikkauksen ja musiikkivalinnan vaikutukset katsojassa.
Kaikki tuntevat vanhan sanonnan ”kirja oli parempi kuin elokuva”, joka usein nostetaan esiin erilaisten kirjoista kuvattujen filmatisointien ja tulkintojen yhteydessä. Tämä johtuu tietysti siitä, että selkein ero ja haaste kirjoihin perustuvien elokuvien tapauksissa on tietysti muoto.
Kirjat voivat antaa suuren määrän tietoa lukijalleen. Kirjan ja elokuvan formaatit ovat tietyiltä osin yhteneväisiä, mutta elokuvan kieli eroaa kaunokirjallisesta proosasta ja sen tuomista vapauksista. Elokuvat toimivat oman kielensä perusteella; mitä voi ja on mahdollista kuvata elokuvakameralla fyysisesti. Fyysiset esineet, teot, ilmeet, dialogi- ja toimintakohtaukset toimivat useimmiten parhaiten elokuvamuodossa. Elokuvan kuvakielessä yhdellä leikkauksella on mahdollista luoda tunnelma, tunne tai ajatus, joka on tehokkaampi kuin tuhat kuvailevaa sanaa.
Kaunokirjallisen proosatekstin vahvuudet ja voimavarat ovat olla kirjailijan sanavarastossa ja kielen käytössä, kuten sanaleikeissä. Mitä on mahdollista kuvata abstraktisti sanallisesti, toimii usein kirjassa paremmin tekstinä kuin fyysisten kuvien muodossa. Päähenkilön ajatuksen juoksut, tunteet, muistot ja abstraktiot on mahdollista herättää henkiin sanojen voimalla. Tapahtumien välillä on mahdollista soljua rennosti, jolloin hahmojen taustatarinat avautuvat luonnollisesti lukijan mielessä. Mitä enemmän kirja nojaa muotoonsa, sitä vaikeammin teokset kääntyvät kuvalliseen muotoon.
Osa kirjoihin perustuvista filmatisoinneista tekee sen virheen, että kirja on pyhä, ja elokuva on kuvattava mahdollisimman uskollisesti lähdemateriaalille (kuten esimerkiksi Baz Luhrmanin The Great Gatsby). Parhaat elokuvan muotoon käännetyt tekstit ottavat vapauksia lähdemateriaaliin ja nojaavat elokuvailmaisun vahvuuksiin (ja tiedostavat samalla heikkoudet). Sisäiset ajatukset on käännettävä ulkoisiksi eleiksi, teoiksi ja sanoiksi ja niin poispäin. Esimerkki suorituksena ehdotan katsomaan Kazuo Ishiguron romaaniin pohjautuvan ja James Ivoryn ohjaaman elokuvan Pitkän päivän ilta (1993).
Tarantino selkeästi ymmärtää kahden eri formaatin – elokuvan ja kirjan – voimavarat ja heikkoudet. Toisessa hänellä on mahdollisuus kuljettaa katsojaa äänen, kuvan ja editoinnin avulla, kun toisessa hän pystyy vapaammin poikkeamaan sivupoluille henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin.
Jos Tarantino päättää muovata muita elokuviaan romaaneiksi, olen valmis lukemaan ne.
Herää kysymys, miten Tarantino itse näkee ja lähtee tulkitsemaan omien elokuviensa perintöä. Ovatko elokuvat pyhiä sellaisina kuin ne ovat vai onko jotain jäänyt sanomatta? Osaako Tarantino pitäytyä teatteriversioissa vai tuleeko meille jälkikäteen pokkareina ”ohjaajan pidennetyt versiot”? Onko jotain jäänyt hampaan koloon?
Onneksi me fanit voimme huokaista helpotuksesta. Tarantino on fanaattinen filmiformaatin suhteen, joten ainakaan tietokonetehosteita hän ei tule jälkikäteen töihinsä lisäämään.
Mutta kuinka Pulp Fictionin perinnön käy? Tulevatko tulevat sukupolvet näkemään mitään arvoa Tarantinon töissä?
Pakko sanoa, että en tiedä.
Jokainen päättää itse antaako elokuvalle mahdollisuuden vai ei. Osa menneiden vuosikymmenten elokuvista ovat nykypäivän viihdekuluttajien standardeilla ”hidastempoisia taide-elokuvia”.
Pulp Fictionilla on maine väkivaltaisena elokuvana ja Tarantinolla on maine verta rakastavana ohjaajana. Nykypäivän katsojalle, joka on tottunut Deadpoolin tai The Suicide Squadin mässäilyyn, Pulp Fiction saattaa vaikuttaa aika kiltille.
Pitkään jatkunut menestys on ohjaajalle siunaus, kun elokuvat saavat paljon huomiota ja julkisuutta mediassa. Katsojien odotukset voivat olla jopa liian korkealla.
Elokuvan ja ohjaajan perintö voi olla myös taakka.
Silloin puu katoaa metsältä.
Tarantinon analysointi jatkuu seuraavassa osassa, jossa vertailen Tarantinon Once Upon a Time… in Hollywoodin elokuvaa ja kirjaa keskenään. Oliko kirja parempi kuin elokuva? Se selviää tuota pikaa.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
LeffaHamsterin löydät Instagramista @leffahamsteri. LeffaHamsterin podcast löytyy muun muassa Spotifyn suoratoistopalveluista.
