Bridget Jones: Mad About the Boy saapui meillä Suomessa elokuvateattereihin helmikuun puolivälissä, vaikkakin Amerikan mantereella se sai ensi-illan vain Peacockin suoratoistopalvelussa.
Syy siihen, miksi elokuva on ollut mielessäni tämän parin kuukauden ajan on siinä, että Helsingin Sanomien toimittaja Leena Virtanen antoi helmikuun 13. ilmestyneessä elokuva-arvostelussaan kaksi tähteä Bridget Jones: Mad About the Boy -elokuvalle ja päätti arvostelunsa sanoihin:
”Ilman Zellwegeriä Mad About the Boy voisi olla edes keskinkertainen komedia, mutta ilmeisesti koko sinkkukomedian lajityyppi pitää keksiä kokonaan uudelleen.”
Olen makustellut Virtasen sanoja ja pohtinut, sitä miten tämä kokonainen genre pitäisi myllätä kuin perunamaa, jotta siitä kasvaisi jotain uutta – mutta mitä se uusi olisi?
Tätä on erinomaisen hyvä pohtia, joten tarkastellaanpa asiaa tarkemmin.
Hömpän anatomia
Romanttiset komediathan ovat pohjimmiltaan äärimmäisen simppeleitä, eikö totta?
Olipa kyse sitten William Shakespearen tai Jane Austenin teksteistä, romanttisen komedian tarinan keskiössä on aina kaksi toisilleen tarkoitettua ihmistä, joiden kuuluu rakastua.
Tarina on usein rakennettu siten, että tämän kaksikon tavatessa heidän välilleen syntyy käsinkosketeltavaa kemiaa. Tarkoituksen on se, että he niin selkeästi kuuluvat toisilleen, joten yleisö toivoo heidän päätyvän tarinan lopuksi yhteen.
Jokainen katsoja tietää syvällä sisimmässään, että he tulevat lopulta päätymään yhteen.
Romanttisten komedioiden suola on siinä, että toivottavasti onnellisen pariskunnan väliin ilmestyy erilaisia esteitä, jotka mahdollisesti saattavat koitua romanssin kohtaloksi. Esteinä voi olla aiemmin solmittu liitto, kateellinen kilpakosija, vanhempien riita, kuilu kahden yhteiskuntaluokan välillä, tai kenties hahmojen omat sisäiset käsitykset heistä itsestään.
Joka tapauksessa katsojalle muodostuu esteen myötä epäilys ja pelko siitä, ettei tarina päätykään onnellisesti, mikä luo tarvittavan draaman kaaren, jonka läpi kuljetettuna onnellinen loppu tuottaa katsojassa katharsiksen.
Mutta täysin sama periaatehan pätee klassisiin toimintaelokuviin, joissa hyviksen on napattava (tai tapettava) pahis. Odotettu lopputulos, jonka eteen sankareiden on kuljettava toinen toistaan haastavampien esteiden yli.
Kuten voimme kiinnittää huomiota esimerkiksi esteiden moninaisuuteen, romanttisen komedian lajityypissä on ainekset ja mahdollisuudet toimia niin yhteiskunnallisena satiirina kuin psykologisena tai sosiaalisena tutkielmana. Vain tekijöiden mielikuvitus on rajana!
Summa summarum kliinisen tarkastelun päätteeksi voimme todeta, että romanttisen komedian pohjimmainen ja perimmäinen tarkoitus on luoda katsojassa hyvän olon tunne ja vahvistaa uskoa elämään.
Haasteena on juurikin se, että tarinan pitää olla uskottava katsojan silmissä – ja näin pääsemmekin Bridget Jonesin pariin.
Bridget Jones: Mad About the Boy
Käsittelinkin jo trilogian edellisiä osia vuosi takaperin, ja pääsetkin lukemaan ajatukseni elokuvasarjan aiempiin osiin liittyen tästä linkistä.
Omasta mielestäni Bridget Jones –sarjan neljäs osa ei ollut lainkaan niin surkea kuin HS:n arvostelussa annetaan ymmärtää, mutta siitä olen samaa mieltä, että sarja olisi voinut jäädä (lähes täydelliseksi) trilogiaksi.
Mutta vanha viisaus pitänee paikkansa: tarinan lopetuksen onnellisuus riippuu täysin siitä, mihin se lopetetaan.
Bridget ja hänen unelmiensa mies Mark Darcy (Colin Firth) saivat onnellisesti toisensa ja lapsensa edellisessä osassa Bridget Jones’s Baby. Nyt Mark Darcy on traagisesti menehtynyt ulkomaankomennuksella ja Bridget on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen.
On jälleen aika avata päiväkirja, kun Bridgetin ystävät kehottavat häntä aloittamaan uuden luvun elämässään.
Mad About the Boy käsittelee kumppanin menetyksestä aiheutuneita seurauksia. Miten keski-iän ylittänyt nainen voi selviytyä nykyisillä treffimarkkinoilla?
Bridget Jones on koko historiansa ajan ollut nolojen tilanteiden nainen, joten tietysti Jones joutuu tarinassa navigoimaan sosiaalisesti nolojen hetkien läpi. Näistä tilanteista nousee esiin itseluottamuksellisia kysymyksiä: onko Bridget tarpeeksi hyvä äiti? Onko hän tarpeeksi hyvä työntekijänä? Riittääkö hän kumppanina?
Nykynuorison termejä käyttäen voisin kuvailla Bridget Jonesia cringeksi.
Hömppäelokuvien sosiaalinen cringe on etenkin meille mieskatsojille erittäin vaivaannuttava asia. Itse en kestä sitä, koska Bridget Jonesin kokemista tilanteista ei selviä väkivallalla, järjellä tai logiikalla, kuten toimintaelokuvat meitä opettavat – ne pitää vain kestää ja uskoa hyvään.
Bridget Jonesin hahmon funktio on kertoa meille katsojille, että on ihan ok olla oma itsensä.
Virtasen kommentti Reneé Zellwegerin näyttelijäntaidoista liittyy siihen, miten hän ei arvostelijan sanojen mukaan ole lainkaan ikääntynyt. Pääosan esittäjän elehdintä ja ilmehdintä ei miellyttänyt kriitikkoa.
Bridget ei ehkä ole kasvanut, vaikka me olisimmekin kasvaneet. Olemmeko me katsojina liian kyynisiä uskomaan elokuvan sanomaan siitä, että läheisten kuoleman yli on mahdollista päästä ja että elämä voi olla mielekästä edelleen vanhemmalla iällä? Tai että uusi elämänkumppani voisi olla henkilö, jota näemme lähes päivittäin?
En väitä, että Bridget Jones: Mad About the Boy olisi mikään mestariteos, koska osa vitseistä ei aivan osu maaliinsa, kuten tekijänsä olisivat toivoneet. Tästä huolimatta uskallan väittää, että Reneé Zellweger tekee nappisuorituksen Bridget Jonesina – hän on edelleen sama nolojen tilanteiden nainen kuin vajaa 25 vuotta sitten.
Mad About the Boyn keskeinen teema on muutos.
Kuinka selvitä mullistavista muutoksista, kun lapset kasvavat ja koko elämäsi ajan olleet omat vanhemmat poistuvat keskuudestamme. Mutta samalla itse tunnet olevasi edelleen 25-vuotias, vaikka peilikuva väittäisi jotain muuta.
Yhteiskunnalla on omat odotuksensa, miten tietyssä elämäntilanteessa tulee toimia (jos et tiedä mitkä ne ovat, voit yrittää oman mielenterveytesi uhalla selata iltapäivälehtien rage bait -otsikoita). Onko se liian outoa, että on itseään nuorempi kumppani? Pitääkö hyväksyä, että joskus “tähdet eivät ole kohdallaan”?
Romanttisissa komedioissa nähdään usein kolmiodraama, jossa kaksi miestä ovat rakastuneet samaan naiseen. Tämä sukupuolittunut jako johtuu pääosin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseistä genreä katsovat lähinnä vain naiset. Kysynnän laki määrää, että harvemmin miehistä kilpaillaan – paitsi ehkä maskuliinista fantasiaa edustavissa James Bond -elokuvissa.
Tästä huolimatta miestenkin olisi hyvä joskus katsoa romanttisia komedioita ja draamoja.
Genren lait määrittävät, että romanttisten komedioiden pitää tarjota sitä kuuluisaa silmäkarkkia naiskatsojilleen.
Bridget Jones: Mad About the Boy onkin naiskatsojilleen suunnattua voimafantasiaa. Moni katsoja on varmasti elänyt, kokenut ja pohtinut samoja elämän suuria kysymyksiä, joiden kanssa Bridget on kamppaillut omissa tarinoissaan.
Tietysti tiedämme, että Bridget tulee lopussa selättämään kohtaamansa haasteet omalla tavallaan ja löytämään uuden kumppanin. Genre antaa tietyt odotukset toivoa tiettyä lopputulosta, koska katsojat haluavat valaa itseensä uskoa.
Realisti minussa toteaa, ettei Bridget Jones: Mad About the Boyn julkaisu amerikkalaisessa suoratoistopalvelussa vala uskoa romanttisen komedian tulevaisuuteen, mutta koskaan ei pidä menettää toivoa.
Kysymys ei ole siitä, että miten tämänkaltainen genre pitäisi pyrkiä keksimään uudelleen, vaan miksi se pitäisi myllätä pohjamutia myöten. Genre on vain kaava, joka on tehty rikottavaksi. Sen sijaan, että lähdettäisiin keksimään pyörää uudelleen, niin pitäisi ymmärtää mitä genrellä tekee.
Jos totta puhutaan, niin teattereihin tarvitaan lisää hömppää ja lisää romanttisia komedioita – hömppää ei voi koskaan olla liikaa!
Ville Vuorio – Leffahamsteri