Ohjaaja Damien Chazelle nousi hetkeksi kuumimpien ohjaajatulokkaiden joukkoon vuonna 2014 ilmestyneellä Whiplash -elokuvallaan. Newyorkilaiseen jazz-konservatorioon sijoittuva elokuva oli hitti ja monelle elokuvia rakastavalle vuoden elokuvatapauksia. Energinen, itsepäinen ja periksiantamaton musiikista ammentava elokuva oli elämys, joka voitti lopulta kolme Oscar-palkintoa. Muun muassa J.K. Simmons voitti parhaan sivuosanäyttelijän palkinnon sadistisen tarkan opettajan roolistaan.
Kaksi vuotta myöhemmin romanttinen draama ja “puolikkaaksi musikaaliksi” tituleeraamani La La Land oli Chazellen uran seuraava elokuva, josta muodostui myös hitti. Ryan Goslingin ja Emma Stonen tähdittämä draama otti enemmän kuin hurjasti vaikutteita Jacquen Demyn Cherbourgin sateenvarjoista, jossa rakkaustarina ei etene siihen perinteisempään, kliseiseen Hollywood-lopetukseen.
Chazelle voitti La La Landista parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon Barry Jenkinsin, Kenneth Lonerganin ja Denis Villeneuven kilpailevien teosten ohi. Moni varmasti muistaa tuon Oscar-gaalan Warren Beauttyn ja Faye Dunawayn avatessa väärän kuoren ja antaessaan La La Landille vahingossa hetkeksi parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, vaikka todellisuudessa Moonlight oli tuon vuoden parhaan elokuvan voittaja.
Joka tapauksessa Chazelle oli 32-vuotiaana Yhdysvaltojen elokuva-akatemian nuorin parhaan ohjauksen voittanut ohjaaja, joten tähdet olivat hänelle kohdillaan.
Mutta La La Landista seuraava projekti, jota tähditti tälläkin kertaa Ryan Gosling, First Man ei ollut taloudellinen menestys. Astronautti Neil Armstrongin ja ensimmäisen onnistuneen kuulennon tarinan kertova elokuva oli vähäeleisempi energisen Whiplashin ja värikkään La La Landin jälkeen.
Mielestäni First Man on aivan liian aliarvostettu elokuva, koska se on hävinnyt Chazellen aiempia töitä nopeammin kollektiivisesta tietoisuudesta. First Manissa on nähtävissä Ryan Goslingin uran sielukkain roolisuoritus.
Kun ohjaaja-käsikirjoittaja on voittanut palkintoja, saanut töillään taloudellista menestystä ja käynyt elokuvallaan kuussa asti, mihin katse yleensä sen jälkeen kohdistuu?
Kotiin.
Babylon
Babylon sijoittuu 1920-luvulle, Hollywoodin ensimmäiseen kultakauteen; aikaan, jolloin elokuvissa ei puhuttu, mutta niistä pystyi nousemaan kuuluisuuteen ja rikkauksiin.
Manuel “Manny” Torres (Diego Calva) on studiopomojen juoksupoika, joka päätyy erinäisten sattumusten kautta elokuvatuottajaksi. Nellie LaRoy (Margot Robbie) on kuuluisuudesta haaveileva mitättömyys, jonka nousu tähdeksi kuuluisuuksien taivaalle lähtee liikkeelle hänen ujuttaessaan itsensä oikeiden piirien kautta elokuvan kuvauspaikalle.
Taloudellisesti huonommin menestynyt First Man oli tosiaan hiljaisempi ja introspektiivisempi teos hiteiksi kohonneiden Whiplashin ja La La Landin jälkeen, joten voin kuvitella Chazellen ajatelleen yleisön kaipaavan häneltä vain energisempää ja tiukempaa menoa ja meininkiä.
Koska sitä hän ainakin tarjoilee Babylonissa yllin kyllin!
Koko elokuva alkaa kohtauksella, jossa Manny yrittää kuljettaa ökyrikkaiden Hollywood-bileisiin ihkaelävää norsua, joka ylämäessä panikoidessan laskee ripulit päähenkilömme niskaan – ja tämä on vasta alkua.
Vuonna 2022 valmistunut Babylon on Chazellen tähän astisen uran ylitseampuvin ja hurjin elokuva sekä tyylillisesti että sisällöllisesti.
Onneksi Chazelle pyrkii maksimalistisella toteutustavallaan muuhunkin kuin pelkkään katsojan hämmästyttämiseen tai shokeeraamiseen, koska ohjaaja ampuu leffassa täyslaidallisen, kaikki taidot aivan tapissa.
Itse koin Babylonin tarinassa esitetyn yltäkylläisyyteen ja siihen turtumisen toimivan vertauskuvallisena kuvauksena viihteen kuluttamiselle.
Suoratoiston aikakaudella meitä ei pommiteta pelkästään elokuvien ja tv-sarjojen, mutta myös erilaisten sosiaalisten medioiden keloilla ja TikTok-videoilla, jotka kaikki haluavat huomiomme. Tämän kaiken hälyn keskellä on äärimmäisen vaikea keskittyä mihinkään, koska älypuhelimet kulkevat kanssamme kaikkialle. Hetkenkin herpaantuminen viihteen äärellä mihinkään tylsistymiseen viittaavaan tarkoittaa, että kaivamme ruudun käteemme.
Tämänkaltaista turtumista kuvaa parhaiten eksentrinen gangsteri James McKay (yllättävän cameoroolin tekevä Tobey Maguire), joka johdattaa Mannyn maanalaisiin, sadistisiin juhliin, jotka toimivat jatkumona elokuvan alussa nähdyille seksiä, viinaa ja huumeita täynnä oleville ökyjuhlille. Mikä muu pitäisi mielenkiintoamme yllä? Katsojina olemme jo turtuneet paskoviin norsuihin ja kaikkiin kevyempiin paheisiin. Ainoastaan synkän sadistiset juhlat voivat säväyttää meitä samalla tavalla tarjoamalla vaaran ja jännityksen tunnetta tarinaan.
En ehtinyt käydä katsomassa Babylonia elokuvateatterissa, mutta jälkikäteen kuulin siitä paljon negatiivista sanottavaa. Tavallaan odotin elokuvasta jonkinlaista megalomaanista katastrofia, joten voit kuvitella yllätykseni! Mielestäni Babylon on kaikessa yltäkylläisyydessään Chazellen monipuolisin ohjaustyö, ja osoittaa, miten hyvin ohjaaja hallitsee tunnelmasta toiseen siirtymisen.
Babylonissa on monta huippukohtaa ja -hetkeä, joissa Chazelle kiikuttaa katsojaansa partaveitsen terällä. Mykkäfilmikuvausten montaasi on hyvä esimerkki siitä tekemisen ja luomisen riemusta, jota prosessi parhaimmillaan tuottaa tekijöissään. Chazelle näyttää meille sen onnistumisen riemun, jonka takia kuka tahansa saattaa sietää sitä järjetöntä stressiä monien eri palasten leijuessa epävarmuudessa ja tuhannen asian mennessä pieleen.
Chazelle on parhaimmillaan tasapainoillessaan näiden audiovisuaalisten ääripäiden kanssa.
Stressaavan energisen mykkäelokuvia seuraava äänielokuvien saapuminen lyö tekijöille jarrut lukkoon. Tähtistatuksen saavuttanut Nellie joutuu kokemaan karvaan todellisuuden, kun kuvauspaikalle tulee uusi muuttuja, joka pitää ottaa huomioon. Mykkäfilmien hullu kaaos vaihtuu hermoja raastavaan turhautumiseen, kun sama kohtaus joudutaan ääniraidan pilaantumisen takia kuvaamaan sata kertaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Babylon on elokuva, joka onnistuu tuomaan katsojalleen esille ja esittämään viihteen tekemiseen ja kuluttamiseen liittyviä kokemuksia ja tunteita paremmin kuin mikään muu Hollywoodin elokuvakoneistoa käsittelevä metaelokuva ennen sitä.
Niin paljon kuin siitä nautinkin, valitettavasti tämä meta-aines tuntuu ajaneen hieman muun tarinan edelle. Elokuvan mielenkiintoisimmat ja päräyttävämmät kohtaukset ovat Chazellen tarjoamat huippuhetket, mutta Nellien ja Mannyn tarina jää auttavasti kaiken muun sisällön jalkoihin, vaikka päähenkilöiden välinen traaginen rakkaustarina olisi ollut luultavasti se, mikä pitää monelle katsojalle elokuvan juonen pinnalla.
Se jokin maaginen ainesosa jää elokuvasta valitettavasti uupumaan. Chazelle ei käsikirjoittajan roolissa tunnu saavan aikaiseksi kunnollista synteesiä vuosien mittaisen fiktiolla höystetyn Hollywood-historiikin ja henkilödraaman välillä. Nähtävästi Chazellea vaivaa nähtävästi sama perusongelma, joka on nyt seurannut häntä elokuvasta toiseen.
Lue myös: Miksi kirja on usein parempi kuin elokuva? Tove Janssonin Kesäkirja ja sovittamisen anatomia
Koin nimittäin La La Landin kohdalla täysin samankaltaisia tunteita nähtyäni sen teatterissa syksyllä 2016. Nellie LaRoy ja Manny Torres ovat kuin La La Landin uudestisyntyneet Seb (Gosling) ja Mia (Stone). Chazellen luomat hahmot rakastavat niin paljon omia unelmiaan ja ideoitaan siitä, miksi he haluavat tulla, että he unohtavat rakastaa toisia ihmisiä.
Elokuvat esittävät näiden parien välistä ihastumista, kiintymystä ja rakkautta, mutta se ei välity tekstin tasolta.
Babylonissa Nellie on riippuvainen päihteistä, koska ne vievät hänen huomionsa sisällään ammottavasta tyhjiöstä. Manny on taas riippuvainen Nellien huomiosta ja romanttisesta hyväksynnästä, vaikka he eivät oikeastaan ole missään vaiheessa “yhdessä”. Mannyn ja Nellien suhde voi toimia metaforan tasolla kuvaamaan “rakkautta kuuluisuutta kohtaan”, koska kuuluisuus on niin hauras ja käsinkoskettelematon asia, mutta sen pitäisi toimia myös tunnetasolla.
Chazellen rajoitteet rakkaustarinoiden kuvaamisessa ovat nähtävissä jo Whiplashissa, jossa erittäin kuvaavassa kohtauksessa Andrew Neiman (Miles Teller) ei pysty sitoutumaan intiimiin parisuhteeseen tavoitellessaan omaa paikkaansa arvostettuna ammattirumpalina.
Unelmista ja niiden tuhoutumisista
Babylon -nimi viittaa kukoistavan valtakunnannousuun ja tuhoon.
Päihteet vievät lopulta Nellien hengen, mutta ennen vääjäämättömän traagista loppua hänen uhkapeliriippuvuudestaan tulee elokuvan loppupuolella iso ongelma. Uhkapeliongelmat alustetaan aivan oikeaoppisesti jo hyvissä ajoin, mutta jostain syystä se ei tunnu olevan osa tarinaa.
Babylonin traagisuus paljastuu siinä, miten Mannyn rakkaus Nellietä kohtaan ja halukkuus auttaa hänet pois pulasta on juuri se asia, joka lopulta ajaa Mannyn pois Hollywoodin loistosta. Vuosikymmenien kuluttua ja tomun laskeuduttua Manny palaa perheensä kanssa elokuvaviihteen pääkaupunkiin, jossa näkee elokuvateatterissa Laulavat sadepisarat, joka on musikaalielokuva, joka kuvaa elokuvateollisuuden siirtymistä mykkäfilmeistä äänielokuvien pariin.
Katsoessaan Laulavia sadepisaroita isolta kankaalta Mannyn padotut tunteet pääsevät valloilleen. Seuraa elokuvan tunnusmusiikilla höystetty, aistit räjäyttävä montaasi elokuvahistorian menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, joka muuntuu abstraktiksi musiikin kakofonian saattelemaksi värien, kasvojen ja kehojen sikermäksi.
Babylon pyrkii syntetisoimaan oman elokuvateollisuuden historian sisäänpäin kääntyneen tarinansa toiseen metatarinaan hyödyntämällä metafiktioiden intertekstuaalista verkkoa palauttamalla meidät siihen tosiasiaan, että usein kaiken viihteen taustalla on oikeita uhrauksia tehneitä, verta, hikeä ja kyyneleitä vuodattaneita ihmisiä.
Kaikki ajatukset, ideat ja unelmat rikkauksista ja kuuluisuudesta Hollywoodin viihdeteollisuuden – tai minkään muun näkyvyyttä kultivoivan alustan tai algoritmin – kautta ovat pelkistettävissä kosketeltavan, fyysisen maailmamme kemiallisiksi reaktioiksi. Montaasin lopussa esitetyt, kemikaaliliuoksessa uivat filminegatiivit kuvaavat tätä hullua alaa, joka tuottaa ihmisille elämyksiä ajankuluksi.
Tämän hulluuden ja sen aiheuttaman turhuuden tajuttuaankin Manny ei voi olla hymyilemättä kyynelten valuessa hänen kasvoillaan.
Unelmat ovat edelleen elossa. Manny ei varmasti pystyisi tekemään mitään toisin, jos hänet asetettaisiin samaan tilanteeseen.
Kaikki murheet, surut ja uhraukset haihtuvat ajan myötä kuin tuhka tuuleen, mutta filmille ikuistetut hetket tulevat elämään ikuisesti.
Ville Vuorio – Leffahamsteri