John Carpenterin ohjaajan ura sukelsi pahasti 1990-luvulla. Siinä missä 80-luvun alkupuoliskolla Carpenterin ohjaukset saattoivat menestyä edes suhteellisen hyvin, vuosikymmenen vaihtuessa kaikki hyvä onni tuntui olevan käytetty.
Nykypäivän näkökulmasta käsin on mahdollista nähdä Säpinää Chinatownissa (1986), Pimeyden valtias (1987) ja Pahan kehä (1988) asema ohjaajansa arvostusta herättävinä kulttiklassikkoina. On kuitenkin aivan eri asia kokea ja elää karvas pettymys, kun ne eivät ilmestyessään vetäneet katsojia teatterisaleihin. Halloween – naamioiden yö (1978) hurjan menestyksen myötä Carpenterin työtahtina oli kuitenkin jälkeen julkaista noin yksi elokuva vuodessa.
Reaganilaista talouspolitiikkaa satiirisesti kommentoiva scifi-toimintaelokuva Pahan kehä ei kiinnostanut ketään ja Säpinää Chinatownissakin oli aivan väärin ymmärretty floppi, joten Carpenterille tuli 4 vuoden tauko ennen hänen seuraavaa ohjaustyötään Näkymättömän miehen muistelmat (1992).
Mutta hetkinen, mikä ihme sitten on vuonna 1993 ilmestynyt Body Bags – kolme tietä kauhuun?
Otetaanpa tarkasteluun kauhumaestron vähemmälle tarkastelulle jäänyt tv-elokuva.
Kauhun kalmisto
Kaapelikanava HBO:n tuottama, kauhutarinoita kertova antologiasarja Kauhua kryptasta (Tales from the Crypt) menestyi hyvin, joten Showtime päätti suunnitella oman vastaavanlaisen sarjansa. John Carpenter ja Teksasin moottorisahamurhat –ohjaaja Tobe Hooper hyppäsivät mukaan kelkkaan ja he ehtivätkin kimpassa ohjata yhteensä kolme noin kolmenkymmenen minuutin mittaista tarinaa ennen kuin tv-yhtiö päätti olla jatkamatta tv-sarjan tuotantoa.
Näistä kolmesta tarinasta, jotka olivat nimeltään “The Gas Station”, “Hair” ja “Eye” koottiin lopulta Body Bags – kolme tietä kauhuun. Toisistaan täysin erillisiä tarinoita yhdistävänä kehyskertomuksena toimii ruumishuoneella heiluvan “ruumiinavaajan” (roolissa itse John Carpenter) juonnot.
Carpenter itse vastasi kahden ensimmäisen tarinan ohjauksen ja Hooper hoiti kolmannen tarinan ohjat. Larry Sulkis vastasi kehyskertomuksen osuuksien ohjauksesta, koska Carpenter itse halusi kokeilla kameran edessä heilumista groteskisti maskeerattuna (mutta jälkikäteen katui pitkää maskeerausprosessia).
Body Bags oli pitkään roikkunut omalla katsottavien elokuvien listallani, koska se oli itse asiassa viimeinen John Carpenterin ohjaustyö, jota en ollut nähnyt. Elokuvaharrastajalle Body Bags on siitä hankala tapaus, että siitä ei ole juurikaan julkaistu Yhdysvaltojen ulkopuolella. Euroopassa on jokunen painos tehty, mutta voisi sanoa, että kyseessä on niin sanottu keräilyharvinaisuus.
Pääsin lopulta näkemään tv-elokuvan, kun sain käsiini Englannissa julkaistun Body Bags -vhs-kasettijulkaisun.
Tv-elokuva alkaa tunnusmusiikilla, joka on tuttuun tapaan Carpenterin itsensä säveltämä. Pikaisessa esittelyjaksossa kuolinsyytutkija (Carpenter) vitsailee ja heiluu kuin Tim Burtonin Beetlejuice-hahmo konsanaan. Elokuvan toisistaan erilliset tarinat on köytetty toisiinsa äärimmäisen löyhästi sillä “perustelulla”, että jokaisesta verta hyytävästä tarinasta kuolleet ovat päätyneet juuri tälle kyseiselle ruumishuoneelle.
Carpenterin fanit ja muutkin kauhuelokuvien puristit peittäkää silmänne!
Väitän, että tätä nopeaa introa seuraa Carpenterin uran energisin – ja mielenkiintoisin – ohjaustyö.
Huoltoasemalla
Ensimmäinen tarina on niinkin mielikuvituksellisesti nimetty kuin “Huoltoasema” (The Gas Station). Varoitus: sisältää spoilereita!
Anne (Alex Datcher) on nuori yliopisto-opiskelija, joka saapuu ensimmäiseen työvuoroonsa huoltoasemalla, joka on avoinna vuorokauden ympäri. Vuorosta vapautuva työntekijä Bill (Robert Carradine) varoittaa häntä, että mielisairaalasta on murtautunut sarjamurhaaja. Bill kehottaa Annea olla poistumatta myyjän kopista ilman avaimia, koska ovi lukittuu sulkeutuessaan automaattisesti.
Billin lähdön jälkeen Anne jää asemalle aivan yksin. Jännitys kasvaa huoltoasemalla yön pimeydessä, kun hän on tekemisissä useiden myöhäisillan asiakkaiden kanssa (heistä lisää myöhemmin). Anne on hieman pelokas ja epävarma, koska käytännössähän kuka tahansa asiakkaista voi olla paennut mielipuoli.
Kun eräs asiakas (Ihmissusi Lontoossa –elokuvasta tuttu David Naughton) unohtaa asemalle luottokorttinsa, Anne juoksee hänen peräänsä kortti kädessä ja vahingossa lukitsee itsensä ulos kopista. Ennen kuin hän saa napattua vara-avaimen läheisestä autotallista, eräs koditon vaeltelija (George Buck Flower) lähestyy häntä ja pyytää käyttämään wc:tä.
Anne palaa koppiin ja antaa miehelle wc-avaimen. Anne menee myöhemmin sisälle miesten vessassa tarkastaakseen tilanteen, mutta löytää seinästä rajun piirroksen hirviöstä, joka kantaa kasaan mestattuja ihmisiä. Anne panikoi ja juoksee ulos, mutta löytää korjaamon sisältä kodittoman miehen istumassa kuolleena lava-auton ohjaajan paikalla.
Anne yrittää paniikissa soittaa apua, mutta hän tajuaa, että hänen aiemmin tapaamansa ”Bill”, häntä opastanut paikalla ollut työntekijä, on todellisuudessa tuo mielisairaalasta paennut murhaaja. Murhaaja toisin sanoen tappoi oikean Billin ja otti hänen paikkansa. Oikea Bill (Evil Dead -ohjaaja Sam Raimi) löytyy kuolleena toimiston kaapista.
Väkivaltainen ja selkeästi mieleltään sairas ”Bill” yrittää murtautua lukittuun myyjänkoppiin murskaamalla lasin vasaralla, mutta Anne saa lyötyä hänet tajuttomaksi. “Bill” tulee takaisin tolkkuihinsa ja lähtee jahtaamaan autotalliin pakenevaa Annea. Juuri kun “Bill” saa Annen loukkuun ja on aikeissa tappaa hänet, luottokorttinsa unohtanut asiakas hyökkää murhaajan kimppuun takaapäin. Asiakas painii tappajan kanssa, jolloin Annelle tulee tilaisuus murskata hullu murhaaja autonostimen alle. Murhaaja murskaantuu verisesti henkilöauton painon alle.
Kuten sanotaan: loppu hyvin, kaikki hyvin.
Näin auki kirjoitettuna Huoltoaseman tarina ei vaikuta mitenkään erikoiselta, mutta sitä se ennen kaikkea itselleni oli.
Lähdetään liikkeelle ihan kaikista selkeimmistä ja pinnallisimmista asioista.
Huoltoasema on jokaisen kauhuelokuvia fanittavan katsojan juhlaa, koska se sisältää (sekä isommat että pienemmät) roolisuoritukset Sam Raimilta, David Naughtonilta, Wes Cravenilta sekä Carpenterin luottonäyttelijöiltä George Buck Flowerilta ja Peter Jasonilta. Etenkin Wes Craven vetää huikean vaikuttavan, täysin vertaansa vailla olevan roolin epäilyttävänä huoltoaseman asiakkaana.
Tarina sisältää myös viittauksen John Carpenterin Halloween-elokuviin, koska sen tapahtumapaikkana toimiva huoltoasema on “Billin” sanojen mukaan lähellä Illinoisin osavaltion Haddonfieldiä, jonka kaikki kauhufanit tunnistavat sarjamurhaaja Michael Myersin temmellyskenttänä.
Dramaturgian ja tarinan kuljetuksen tasolla Huoltoasema on äärimmäisen selkeä ja suoraviivainen, mutta ennen kaikkea todella tehokas. Carpenter saa erittäin yksinkertaisilla valinnoilla luotua erittäin nopeasti painostavan ja ahdistavan tunnelman syrjäseudulla, keskellä “ei mitään”, sijaitsevalle huoltoasemalle.
Erittäin lyhyessä ajassa tapahtuu hämmästyttävän paljon asioita. Lyhyen tarinan aikana on lähes yhtä monta katsojaa äkkinäisesti pelästyttävää hätkäytystä (jump scare) kuin täyspitkässä kokoillan kauhuelokuvassa.
Näin ollen voisi sanoa, että Carpenterin ohjaus toimii äärimmäisen tehokkaasti, mutta itse yllätyin siitä, miten vapautuneesti ohjaaja liikutti kameraansa. En muista koskaan nähneeni Carpenterin hyödyntävän käsivarakameran liikettä yhtä uskaliaasti kuin miten hän käytti sitä Huoltoasemassa.
Voisin vaikka vannoa, että tarinassa pikaista cameoroolia näytellyt Sam Raimilla oli näppinsä pelissä. Esimerkiksi Annen juostessa paniikissa huoltamoon, kameran linssi vaihtuu laajakuvaksi, joka vääristää tilaa luoden epätodellisen, ahdistuneen tunnetilan katsojalle. Valinta muistuttaa enemmän energisimpiä ja kekseliäämpiä Evil Dead -elokuvia kuin mitään, mistä Carpenter tunnettiin. Muutamaan poikkeusta lukuunottamatta Carpenter suosi koko ohjaajauransa ajan Panavisionin anamorfista elokuvausta, toisin sanoen anamorfista kuvasuhdetta 2.39:1. Kaikki Carpenterin “energisimmätkin” työt ovat yllättävän hillittyjä, vaikka ohjaaja on ohjannut useita toimintakohtauksia, muun muassa Pako New Yorkista, Säpinää Chinatownista ja Pahan kehä –elokuvissa.
Tavallaan haluaisin kuvitella kuvaustilanteen, jossa Carpenter istuu ohjaajan tuolissa, mutta kulisseissa omaa vuoroaan odottava – tai ihan muuten vain kauhumaestron työskentelyä ihaileva – Sam Raimi ehdottaa kohtaukseen pientä lisämaustetta. Olisi niin Carpenterin tapaista vain istua tuolissaan ja sanoa nuoruuden intoa uhkuvalle Raimille “anna mennä poju” tai vastaavaa.
Voihan se myös olla, että idea oli alunperinkin Carpenterin, joko Raimin innoittamana tai ei, mutta siinä tapauksessa herää kysymys, miksi ohjaaja ei ollut yhtä energisen kokeileva myöhemmissä töissään?
Tämä on kysymys, jonka haluaisin päästä kysymään Carpenterilta itseltään, mutta voi hyvinkin olla, ettei ohjaaja itse muistaisi tällaista yksityiskohtaa reilun 30 vuoden takaa.
Body Bagsin aloitustarina kuitenkin herätti minussa valtavan innostuksen. Etenkin vhs-kasetilta katsottuna tv-elokuva oli äärimmäisen tehokas, kun ääniraita pääsi oikeuksiinsa. En tiedä, miten hyvin sama ahdistava hulluus ja mielipuoliset säikäytykset toimisivat dvd- tai blu-ray-julkaisuilta.
Kaksi muuta tarinaa
Valitettavasti antologiakauhuttelun kaksi jäljellä olevaa tarinaa eivät yllä samoihin korkeuksiin, mitä ensimmäinen tarjoili.
Hiukset -tarinassa kaljuuntumistaan peittävä mies (Stacy Keach) käy läpi operaation, jonka jälkeen hänen tukkansa on kuin Fabiolla. Itsevarmuuden valtavaa buustia seuraavat oudot tapahtumat, kun karvaa alkaakin tulla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta lopussa selviääkin, että rehevän pehkon syynä on avaruusolentojen aivoja syövä parasiitti.
Hiukset on enemmänkin Hämärän rajamailla -tyyppinen opettavainen tarina turhamaisuudesta, joka olisi kaivannut ripauksen enemmän David Cronenbergin body horror –otetta. Carpenter vastasi tämänkin tarinan ohjauksesta, mutta hänen otteensa on selkeästi konservatiivisempi ilman turhia kamerallisia kikkailuja (mikä toisaalta vahvistaa mielikuvaani Raimin vaikutuksesta edeltävässä tarinassa).
Kolmas ja viimeinen tarina on nimeltään Silmä, ja se seuraa menestyvän pesäpalloilijan (itse Luke Skywalker Mark Hamill) auto-onnettomuuden jälkipyykkiä. Miesparka menettää toisen silmänsä, mutta haluaa jatkaa pesäpalloilijan uraansa, joten hän suostuu ottamaan vastaan uuden silmän. Tarinan aikana paljastuu silmän olevan peräisin murhaajalta, jonka persoonallisuus ja muistot periytyvät Hamillin hahmolle.
Tobe Hooperin ohjaama Silmä istuu hyvin antologian osaksi, mutta tarinoiden muodostama kolminaisuus jää loppujen lopuksi huteraksi.
Olisin ilman muuta sallinut John Carpenterille oman kauhuantologiasarjan, jossa eri ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät olisivat päässeet näyttämään kyntensä ja tekemään omanlaistaan sarjaa, mutta toisaalta ymmärrän Showtimen päätöksen lopettaa tuotanto.
En välttämättä usko, Body Bagsin olisin pystyneen tarjoamaan tavan tallaajille mitään uutta ja ihmeellistä, mitä vaikkapa Hämärän rajamailla tai Kauhua kryptasta ei olisi tarjonnut.
John Carpenterin fanina Body Bags toisaalta oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tietysti Carpenterin itsensä antama roolityö tarinoiden välisessä kehyskertomuksessa oli viihdyttävä, etenkin, kun lopussa hahmo paljastuu itsekin ruumishuoneen asukiksi, elottomaksi ruumiiksi, jolle ollaan juuri alkamassa tehdä ruumiinavausta työntekijöitä näyttelevien David Arnoldin ja Tobe Hooperin toimesta tietysti.
Lue myös: Hirviö kylvää kauhua vuoden 1988 elokuvassa, josta olisi voinut tulla klassikko
Mutta toisaalta Huoltoasema osoitti minulle, että jos tarinan toteutus toimii kuin se kuuluisa junan vessa, ei pyörää toisaalta tarvitse keksiä uudelleen.
Tällöin ei edes tajua kiinnittää huomiota kaikkiin turhiin yksityiskohtiin, kun haluaa vain nauttia ohjaajamestarin tarjoamasta kauhujen talosta.
Ville Vuorio – Leffahamsteri