The Witcher -esseideni (linkit aiempiin osiin – 1 ja 2) jalanjäljissä aloin pohtimaan fantasiagenren nykytilaa. Sivusin ensimmäisessä osassa genren alkuperää ja sitä, kuinka J. R. R. Tolkienin rakentama Keski-Maa käytännössä toimii kaiken fantasian pohjana. Tolkienin tarinat ovat viimeisen vajaan sadan vuoden aikana tarjonneet valmiin pohjapiirustuksen monille fantasiakirjoille, -tv-sarjoille ja -elokuville. Myös The Witcher -kirjailija Andrzej Sapkowski on myöntänyt Tolkienin suuren vaikutuksen. Tolkien oli hänelle ja monelle muulle suuri inspiraatio, koska Tolkien oli lajissaan ensimmäinen.
Fantasiassa on usein ollut kyse olemassa olevien ainesten muokkaamisesta ja soveltamisesta, aivan kuten The Witcherin tapauksessa. Tuttuihin kaavoihin istutetaan uusia ideoita ja näkökulmia. Tekijän tehtävä on tutkia kuinka ne itävät vanhassa maaperässä.
Fantasian juuret, joita Tolkienkin ammensi omaan magnum opukseensa, sijaitsevat kansantaruissa ja legendoissa. Tolkienia kiehtoivat muinaisenglantilaiset tarinat, kuten vaikkapa Beowulf ja legendat kuningas Arthurista, mutta yhtä lailla häntä innostivat keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen kansantarut, joista yhtenä esimerkkinä vaikkapa kotimainen Kalevala.
Nämä ja monet muut innoittivat Tolkienia rakentamaan oman maailmansa kansoineen, kielineen ja perinteineen. Keski-Maa on sulatusuuni, jonka kautta kaikki Tolkienia edeltäneet esifantasiatarinoiden ainekset tiivistyivät yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka hiomiseen kirjailija käytti koko elämänsä. Ironista tästä tekee sen, että Taru sormusten herrasta on vain yksi pieni osa Keski-Maan koko tarustoa. Tolkien ajatteli sitä vähäpätöisenä pikku tarinana verrattuna Silmarillion suurteokseen, josta oli tuleva hänen päätyönsä.
Tarina kasvoi kerrottaessa, joten valitettavasti hänen työnsä jäi kesken. Tolkienin poika, Christopher, jatkoi isänsä työtä ja saattoi monet isänsä rakentamat tarina-aihiot, Silmarillion mukaan luettuna, julkaisukuntoon.
Vähäpätöinen tai ei, Taru sormusten herrasta tarjoaa samat, lähes jokaisessa sen jälkeen ilmestyneessä fantasiateoksessa käytetyt tarina-aihiot ja arkkityypit. Ainakin jälkipolvilla on ollut mistä valita.
Tolkienista pystyy ammentamaan fantasiaseikkailujen pohjapiirroksena toimivan sankarin matkan, mutta ideat eivät pääty siihen. Tolkienilla oli käytössään monta erilaista teemaa: eri fantasiarotujen, kuten haltijoiden, kääpiöiden ja ihmisten, väliset skismat, The Witcherissäkin nähty ”aikakauden loppu” eli fantasiamaailman maagisuuden väheneminen, yksilön vastuu yhteisöä kohtaan, sotatraumojen ja -kokemusten vaikutus yksilöön, luonnon arvostaminen ja vallan korruptoiva voima.
Tietysti yksi käytetyimmistä Tolkienilta perityistä fantasiaelementeistä on voimakas taikaesine. Tämä yksittäinen, maailmaa mullistava McGuffin toimii tarinaa eteenpäin ajavana voimana. Se on keskiössä eri tahojen, usein hyvien ja pahojen, välisessä taistelussa. Kaikista parhaiten taikaesine toimii, kun se on samalla joku tarinan hahmoista, josta välitämme, kuten The Witcherin Ciri. Muutoinhan esine on vain esine, jota eri osapuolet tavoittelevat. Tietty voi olla lähdemateriaalinsa ymmärtävä, kuten Peter Jackson ja kumppanit, jotka näkivät paljon vaivaa saadakseen Sauronin takomalle Mahtisormukselle oman viettelevän ja uhkaavan luonteen.
Näiden tarina-ainesten lisäksi Tolkien tarjosi myös valmiin hahmogallerian puolituisten, örkkien, haltijoiden, kääpiöiden ja muiden fantastisten olentojensa, ja erilaisten arkkityyppien kavalkadillaan. Tietysti Tolkien kirjoitti miehen näkökulmasta, joten odotetusti naiset jäivät hänen töissään taka-alalle ja tarinat keskittyivät miesten välisiin suhteisiin.
Tällä kertauksella halusin osoittaa, kuinka kaikki tuntevat fantasian peruselementit, vaikka eivät olisi koskaan avanneet fantasiakirjaa tai lukeneet Tolkienia, elokuvien katsomisesta puhumattakaan.
Kirjallisuuden saralla monet ovat seuranneet Tolkienin jalanjäljissä ja onnistuneet rakentamaan omia fantasiamaailmoja, kansoja ja tarustoja. Maailma on pullollaan fantasiakirjallisuutta, joten miksemme ole nähneet enempää fantasiagenren teoksia elokuvien tai tv-sarjojen puolella? Miksi olemme nähneet kaikissa muissa genreissä uusia harppauksia, innovaatioita ja merkkiteoksia? Miksi fantasian virstanpylväät on mahdollista laskea yhden käden sormin?
Ja tietysti: Mitkä ovat fantasiagenren tärkeimmät teokset – ja miksi?
Fantasia – kallista ja lapsellista
Monia fantasiakirjoja, etenkin Tolkienin teoksia Taru sormusten herrasta Silmarillioniin, on kutsuttu täysin mahdottomiksi kuvata, ”unfilmable”. Minun nähdäkseni tämä väite kytkeytyy kahteen erityisen tärkeään näkökulmaan. Väitän, että fantasian pitkäaikainen pysyminen kirjojen sivuilla on riippunut pääosin kahdesta päätekijästä, joista ensimmäisenä ja suurimpana ovat suuret tuotantokustannukset.
Fantasiaan kuuluvat luonnollisestikin samat tuotannolliset realiteetit kuin muihin historiallisiin suurteoksiin, jotka ovat tietysti kaikki samurai-, viikinki-, ritari- ja gladiaattori-tv-sarjat ja -elokuvat. Asusteet, lavasteet ja muut tykötarpeet on saatava täsmäämään tarinan aikakauden kanssa. Teokseen on saatava autenttisuus. Historiallisissa teoksissa tosin riittää pelkkä ajankuvallinen tarkkuus, jotta autenttisuus syntyy.
Mutta tämä ei riitä fantasian tapauksessa.
Fantasiaseikkailut vaatii tämän lisäksi vielä suuren määrän erikoistehosteita, joilla kaikki fantastisen mielikuvitukselliset oliot ja olennot saadaan herätettyä henkiin. Örkkien kuvaaminen vaatii joko tuntien maskeerauksen ja puvustuksen, parhaimmassa tapauksessa kymmenille, ellei sadoille, ekstroille, tai tuhottomasti resursseja tietokonetehosteisiin. Lohikäärmeen luominen tuottaa taas täysin omat haasteensa.
Todellisesti suurin syy elämää suurempien fantasiaepookkien vähyyteen on ollut kehittymätön teknologia. Historialliset suurteokset on saatu toteutettua pelkän tahdon, rahallisen panostuksen ja tuhansien työtuntien kautta. Ben-Hurin lavasteet ja joukkokohtaukset tallennettiin fyysisesti filmille, ilman tietokoneita, puhtaasti tuotannon työntekijöiden hien ja kovan työn tuloksena.
Uskottavia lohikäärmeitä ei pystytty luomaan kuin vasta aivan viime vuosina.
Toisena päätekijänä näen fantasiaelokuvien ja sarjojen vähyyteen on genreen kohdistuva koettu lapsellisuus.
Tämä tiivistyy kommenttiin: ”Eikö fantasia ole lohikäärmeineen ja peikkoineen lapsille suunnattu?”
Usko tai älä, niin moni viihteen kuluttaja ei pysty samastumaan yliluonnollisia elementtejä sisältäviin tarinoihin.
Tietysti on hyvä muistaa, että meistä jokainen kokee taiteen ja viihteen eri tavoin, joten ei olekaan mitään järkeä hakea niin sanottua konsensusta mielipiteistä. Pidämme eri asioista – ja tämä on ihan okei. Joillekin se, että pitääkö tietystä elokuvasta, johtuu puhtaasti niinkin pinnallisesta asiasta kuin tykkääkö näyttelijästä tai hänen naamastaan. Monelle voi olla myös tosi tärkeää, että elokuva on niin sanotusti realistinen tai vakavasti otettava, eli kaikki lapsellisuus, naiivius tai leikkimielisyys nähdään huonona asiana. Kotikutoiset tehosteet, kuten mies lohikäärmepuvussa tai stop-motion animaatio, eivät ole fotorealistisia, joten ne eivät vakuuta realismia kaipaavan katsojan haluja. Tähän näkökulmaan palaan tietysti vielä tuonnempana, mutta tämä on hyvä tiedostaa heti alussa.
Sen lisäksi, että joidenkin katsojien mielestä fantasia on lapsellista viihdettä, niin samaa ajattelutapaa on voinut havaita myös viihdeteollisuuden tuotantokoneiston sisällä. Lapsellisiksi koetut aihealueet eivät aiemmin ole viehättäneet bisnesnäkökulmasta, kun halutaan vedota sinne missä raha on – eli työssä käyviin aikuisiin. Voittoa tavoittelevien elokuvastudioiden ja rahoittajien mentaliteetti ei välttämättä aiemmin nähnyt näissä tekeleissä kovin suurta potentiaalia edellä mainitun ajattelutavan takia.
Fantasialta puuttui aiemmin painoarvo, gravitas, kun se rinnastettiin lapsille kerrottuihin Rölli-peikko -iltasatuihin, joten tietysti aiemmin studiot eivät nähneet tarvetta tuhlata tuhottomasti valuuttaansa fantasiataruston filmaamiseen. Kun budjetti ei antanut mahdollisuutta toteuttaa fantastista visiota, niin jonkun piti hyppiä lohikäärmeenä kumipuvussa.
Sormusten herrat – rakkaudella Uudesta-Seelannista
Fantasiagenreä hallitsivat 70-, 80- ja 90-lukujen ajan joko Ray Harryhausenin stop-motion animaatiotehosteet, Jim Hensonin kaiken karvaisia nukketeatteritehosteita hyödyntävät fantasiaelokuvat, kuten Tumma kristalli tai Labyrintti, tai Wolfgang Petersenin ohjaama Päättymätön tarina, jotka olivat vähän liian lapsellisia aikuiskatsojille, mutta vähän liian pelottavia lapsille. Tietysti oli muutama Conan – barbaarin kaltainen outolintu, joka saattoi vedota aikuisyleisöön, mutta pääosin fantasia pysyi joko koko perheen tai nuorten huvituksena.
Tässä vaiheessa on myös hyvä tajuta, että fantasia loistaa poissaolollaan samojen aikakausien tv-sarjojen tuotannoista. Perinteinen amerikkalainen tv-formaatti vaati parikymmentä jaksoa tuotantokautta kohden, joten saimme vasta 90-luvulla Hercules- ja Soturiprinsessa Xena -tv-sarjat, jotka nekin lokeroituivat monelle nopeasti camp-tyyliseksi hassutteluksi.
Fantasialle oli oikea täysosuma, että muuan Peter Jackson, uusiseelantilainen elokuvaohjaaja anarkististen, mutta lapsellisen leikittelevien ja samalla yliampuvan irvokkaiden gorekauhukomedioiden takana, päätti 90-luvun lopulla pistää hynttyyt yhteen vaimonsa Fran Walshin ja kollegansa Philippa Boyensin kanssa ja sovittaa Tolkienin klassikkoteoksen elokuvamuotoon.
Moni Sormusten herra -fani ei kokenut Jacksonia varteenotettavaksi ohjaajaehdokkaaksi Tolkienin tarinalle, koska Jackson oli luonut maineensa elokuvien Braindead, Meet the Feebles ja Bad Taste ohjaajana.
Eihän kukaan voinut ottaa Jacksonia vakavasti.
On kuvaavaa, että Taru sormusten herrasta tuli ensimmäinen varsinainen fantasiagenren merkittävä virstanpylväs myös elokuvien saralla. Ensin Tolkien hurmasi lukijat, sitten elokuvayleisön. Sormusten herra -trilogia oli ensimmäinen – ja tulee olemaan luultavasti ainut – fantasiaelokuvien sarja, joka on voittanut parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Trilogian myötä Jacksonin status nousi tähtitieteellisiin lukemiin.
Aivan kuten Tolkienin alkuperäisteos, Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogia tulee olemaan se mitta, johon kaikkia fantasiagenren jälkipolvia tullaan vertaamaan.
Mutta mikä tekee siitä niin erityisen?
Peter Jackson oli aivan oikea ohjaaja, koska hän rakasti Tolkienin luomaa maailmaa ja hahmoja yli kaiken. Hänen antaumuksensa tarinan todeksi saattamiseksi lähentelee hulluutta. Mutta kun on yhtä intohimoisesti suhtautuvat ammattilaiset ja tarinankertojat ympärillä, niin mikä tahansa on mahdollista. Väitän, että pelkästään rahankiilto silmissä toteutettuna Taru sormusten herrasta ei olisi noussut yhtä merkittäväksi tapaukseksi kuin mitä siitä lopulta tuli. Piti olla yhdistelmä intohimoa, rakkautta ja hulluutta. Jos tätä tarvitsee todistaa mitenkään, niin Jackson joutui tuotantotiiminsä kanssa kehittämään Weta Digital -tietokonetehosteyhtiötään eksponentiaalisesti Sormusten herra -elokuvia varten, jotta Tolkienin maailma saatiin uskottavaksi.
Tuotanto oli yhtä suurta taistelua aikaa ja resursseja vastaan ennen Sormuksen ritarit -elokuvan ensi-iltaa. Mutta Jacksonilla oli onneksi osaavan ja innokkaan tuotantotiimin lisäksi takanaan usean vuoden mittainen esituotantojakso, jonka aikana elokuvia käsikirjoitettiin, suunniteltiin ja valmisteltiin viimeistä yksityiskohtaa myöten. Toisin sanoen trilogiassa ei jätetty mitään sattuman varaan. Tarinaa hiottiin viimeiseen asti jopa jälkituotantovaiheessa pick-up-kuvauksilla, joiden avulla saatiin muutettua yksittäisiä nyansseja.
En voi missään nimessä alleviivata liikaa Jacksonin vahvuuksia kauhuohjaajana, koska hän ei hetkeäkään epäröinyt tehdä esimerkiksi Tolkienin uruk-hai-örkeistä kauhuelokuviin kelpaavia pahiksia. Tämä tietysti auttoi antamaan elokuvalle painoarvoa, vakavasti otettavuutta vaativan yleisönosan silmissä.
Mutta Jacksonin ansiot eivät jääneet pelkästään pelottaviin örkkeihin tai hienosti rakennettuihin taistelukohtauksiin. Hän uskoi Tolkienin alkuperäiseen visioon, joten vaikka kaikki kolme elokuvaa sisältävät äärimmäisen dramaattisia kohtauksia, niin ne eivät unohda lapsellista ilonpitoa, naiiviutta, huumoria ja kepeyttä. Esimerkiksi Kontu, ja etenkin siellä sijaitseva Hobittila, on täydellisen, koskemattoman maalaisidyllin perikuva, joten oli täysin oikeutettua säästää Frodon ja Samin koti sodan kauhuilta, jotta hahmot pystyivät huomaamaan pitkän matkan jälkeen muuttuneensa.
Kirjoitin Midsommar -elokuvan arvostelussani, kuinka mielestäni viihdyttävimmät ja ammattitaitoisimmat blockbuster- ja taide-elokuvien ohjaajat ymmärtävät kunkin hetken ja kohtauksen sävyn saavuttamisen tärkeyden. Yhdessä hetkessä yleisö voi nauraa, mutta toisessa katsojat voivat olla kauhuissaan. Elokuvan tarjoama silmänkarkki ei ole mitään, ellei se saa katsojaa tuntemaan mitään.
Jos elokuvan aikana on ainoastaan yksi monotoninen sävy tai sävel, niin miten tapahtumat erottuvat toisistaan? Tällöinhän mikään ei varsinaisesti erotu mistään. Kaikki on saman sävyistä massaa. Tätä moni ei ehkä ymmärrä, mutta Taru sormusten herrasta -elokuvien tapauksessa Hobittilan ja Rivendellin kotoisuus toimii vastapainona muun muassa Morian kaivosten, Helmin syvänteen ja Pelennorin kenttien taisteluille.
Dramaattiset kohtaukset saavat enemmän painoa, kun voimme verrata niitä johonkin leikkisään, humoristiseen ja naiiviin. Gimlin hahmo eroaa huomattavasti Tolkienin kirjojen maalaamasta uljaasta soturista, kun Gimli on asetettu koomiseen valoon. Elokuvien sävy saa tästä muutoksesta humoristisia vivahteita, kun kääpiö tarjoaa kevennystä vitsillään. Tolkienin kirjat ovat ylväitä ja jopa runollisia, mutta Jackson ei pelkää olla hiukan leikkisä.
Taru sormusten herrasta ei ole itseään täynnä oleva, tärkeilevä soturimachoiludraama, vaan se on elämän haurautta ja addiktiota käsittelevä fantasiaseikkailu, josta on löydettävissä huumorin pilkahduksia, herkkyyttä ja kauneutta – ja tämä sävyerojen vaihtelu saattaa ärsyttää joitain katsojia, jotka odottavat voimafantasiaa, jollaiseksi osittain Jacksonin ohjaama, esikuvaansa paljon ontompi Hobitti-esiosatrilogia osoittautui.
Christopher Nolan on itseään ja katsojiaan haastava ohjaaja, joka on luonut omanlaisensa alagenren vakavamielisillään aivojumppa- ja palapelielokuvillaan. Ne ovat myös erittäin suosittuja etenkin nuorten miesten joukossa, koska Nolan osaa luoda ja ylläpitää yhtä ainoaa vakavaa sävyä elokuvissaan. Vakavan sävyn tarjoama estetiikka ja luonne edesauttavat katsojia ottamaan elokuvat vakavasti. Nolan on niin kiinnittynyt omien tarinoidensa dramaattiseen ulosantiin, että hän ei useimmiten halua näyttäytyä naurunalaisena tai asettaa hahmojaan naurunalaiseksi – toisin kuin Jackson. Tietysti myös vakavamielisten katsojien on helpompi katsoa realistisia elokuvia, kun elokuvaohjaajan pokerinaama kestää – tässä vaiheessa on hyvä miettiä, kuinka realistisia ovat tarinat univarkaista, miljonäärilepakosta tai itseään kloonaavasta taikurista. Sanon tämän kaikella kunnioituksella Nolanin töitä – jopa Interstellaria – kohtaan.
En Nolan-kritiikilläni tarkoita sitä, että kaiken pitää olla itseironista, postmodernia parodiaa tai genrekonventioita kommentoivaa kritiikkiä à la Deadpool, tai Marvelin elokuvauniversumin tarjoamaa viihdedraamaa, jossa elokuvan hahmot vinkkaavat silmäänsä jatkuvasti katsojalle tyyliin: ”Tiedämme, että tämä supersankaritouhuilu on vähän absurdia.”
En todellakaan. Mutta tämä liittyy puheeseen vakavista elokuvista ja tv-sarjoista. Äskettäin uutisoitiin näyttelijä Andy Serkisin kommentoineen uudesta Batman-elokuvasta sitä, kuinka uusi Lepakkomiestä käsittelevä elokuva tulee olemaan entistäkin synkempi. Otsikon nähtyäni ehdin jo hetken pohtia, mitä ihmettä Serkis voisi tarkoittaa. Miten elokuva voisi mennä enää Nolanin tai Zack Snyderin visiota synkemmäksi?
Tappaako Bruce Wayne seuraavaksi omat vanhempansa?
Nostin esille The Witcheristä sen, kuinka sarja osaa nauraa itselleen, ja arvostan tätä sarjassa todella paljon. Niin moni yrittää mennä joko synkkääkin synkempää tai itseironista reittiä tarinankerronnassaan. Tavallaan tuntuu usein siltä, että tekijät ovat joko epävarmoja omia taitojaan kohtaan tuottaa katsojassa oikea tunnekokemus, naurunalaiseksi joutumisen sijaan. Eli parempi nauraa itselle muiden kanssa kuin joutua yksin naurun kohteeksi.
Taru sormusten herrasta -trilogiassa Peter Jackson uskoo täysin tarinan draaman voimaan, joten elokuva on kuvattu täysin suoralla naamalla. Se ei heitä itseironisia homofobisia vitsejä päähenkilöistään. Mielestäni tämä on aivan upea asia.
Frodon ja Samin ystävyys ja uskollisuus toisia kohtaan on täysin luonnollista. He joutuvat äärimmäisen vaikean tehtävän eteen ja joutuvat luottamaan toisiinsa täysin. He jakavat matkan taakan ja loppujen lopuksi hei joutuvat kohtaamaan omat voimansa ja rajansa äärimmäisissä olosuhteissa. He joutuvat äärirajoille. Frodo ja Sam osoittavat toisilleen tunteensa täysin aidon inhimillisesti. Voin kuvitella, että Tolkien koki jotain vastaavaa I. maailmansodan juoksuhaudoissa.
Frodon ja Samin kumppanuus, joka on yksi elokuvahistorian muistettavimmista ystävyyssuhteista, poiki äärettömän paljon homoseksuaalissävytteisiä meemejä. Kuten ensimmäisessä The Witcher -tekstissäni totesin, tämä kertoo enemmänkin omasta kyvystämme käsitellä viihdettä, jossa esitetään tunteiden näyttämistä avoimesti muille, haavoittuvuutta voimavarana ja aitoa miesten välistä ystävyyttä.
On niin hienoa, että Jackson ymmärsi koko tarinan selkärangan ytimen – Frodon ja Samin ystävyyden – ja osasi tulkita sen kunnialla omassa versiossaan. Jos koit, että Hobitti-elokuvien finaalina toiminut Viiden armeijan taistelu tuntui kiirehdityltä, niin se johtui vastaavanlaisen emotionaalisen ytimen puuttumisesta.
Moni haukottelee Kuninkaan paluun loputtomalta tuntuvaa lopetusta. Vaikka juoni on päättynyt, niin Frodon tarina ei ole vielä käsitelty. Frodo on koko trilogian sielu, joten on täysin oikeutettua, että hänen tarinansa pääsee päätökseen Frodon astuessa haltioiden laivaan Harmaissa satamissa. Siinä Frodo on vihdoin vapaa Sormuksen mahdin muistosta, addiktiosta, ja taakasta, jota hän kantoi Tuomiovuorelta Rivendelliin, Aragornin kruunajaisiin ja aina kotiinsa asti. Frodo saa vihdoin rauhan.
Suuresta suosiostaan huolimatta monen mielestä Taru sormusten herrasta ei ollut tarpeeksi vakavasti otettava. Siinä oli paljon huumoria, naiiviutta, kauneutta, veljeyttä ja rakkautta, jotka toimivat kontrasteina korruptiolle, luonnon hyväksikäytölle, sodalle, kateudelle ja vihalle.
Jackson onnistui antamaan todellista painoarvoa fantasiagenrelle, koska vaikka hän osasi tarvittaessa vetää asiat lekkeriksi, niin hirviöt pysyivät iljettävinä ja pelottavina, ja taistelut kaoottisen brutaaleita ja hektisinä. Taru sormusten herrasta osui naulan kantaan esteettisessä mielessä, mutta monelle sekään ei riittänyt.
Seuraava – ja toistaiseksi viimeisin – fantasian merkkiteos lunasti monelle sen, mitä Taru sormusten herrasta -elokuvista jäi puuttumaan.
Valtaistuinpelit – “it’s not porn, it’s HBO!”
Puhun tietysti George R. R. Martinin luomaan Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan pohjautuvasta tv-sarjasta nimeltään Game of Thrones.
Kuulostaako tutulta?
Kyseinen tv-sarja oli sitä, mitä Sormusten herra oli elokuvalle: suuri, suosittu ja palkintogaalojen vakiokasvo. Se oli ilmiö, niin hyvässä kuin pahassa. Ja se asetti fantasian uuteen raamiin.
Game of Thrones oli monelle sitä, mitä emotionaaliselta skaalaltaan rikkaampi Sormusten herra -trilogia ei ole. Se on väkivaltaisempi ja verisempi, mitkä tarkoittavat usein katsojille sitä, että se on myös realistisempi ja – kyllä, arvasit oikein – vakavasti otettavampi kuvaus fantasiagenrestä.
J. R. R. Tolkien loi modernin realistisen fantasiagenren, mutta se ei ole meidän näkökulmastamme tarpeeksi moderni. Taru sormusten herrasta on lasten iltasatu onnellisella lopulla.
George R. R. Martin otti ja istutti Tolkienin fantasiagenren 1400-luvun Englannin kruunusta käytyjen valtataistelujen kontekstiin ja tuli luoneeksi Westerosin kuningaskunnan. Martin on kaikella rakkaudella kritisoinut Tolkienin onnellista loppua ja periaatteessa Tulen ja jään laulu jatkaa siitä mihin Taru sormusten herrasta päättyy, samalla kääntäen lopputilanteen päälaelleen: taistelun voittanut johtaja ei olekaan muuta kuin rietas juoppo.
Martinin mielestä Tolkien voi helposti ja hyvällä omallatunnolla kirjoittaa Aragornin hallitsevan valtakuntaansa hyveellisesti oman aikakautensa loppuun asti, koska tarina ei käsittele tai kerro sitä, minkälainen veropolitiikka uudella hallitsijalla on.
Monimutkaisen valtataistelun yhtenä tärkeänä osana Martin halusi myös tuoda korkeat panokset fantasiaan. Tolkien pystyi tuomaan kaikkien rakastaman lempivelhon takaisin kuolleista, kun taas Martinin sankarit pysyvät kuolleina.
Ja Martin ei säästele sankareitaan.
Valar morgulis on yksi keskeisimmistä sanonnoista Game of Thronesissa. Se tarkoittaa ”kaikkien miesten on kuoltava”. Martinin sankarihahmot, perinteisen fantasian vakiokasvot, eli uhkarohkeat nuoret miehet ja korruptiota vastustavat prinssit, eivät ole turvassa hänen fantasiamaailmassaan. Sen sijaan Martinin pitkäikäisimmät keskushahmot, jotka eivät joudu valtaistuinpelin hampaisiin, ovat selviytyjiä, koska he eivät ole syntyneet etuoikeutettuun asemaan. Vähäosaiset, kunniattomat, syrjityt ja ylenkatsotut, eli alistetut ja muottiin pakotetut naiset, kunniattomat äpärälapset ja epämuodostuneet hylkiöt ovat Martinin lempihahmoja.
Tyrion Lannister on lyhytkasvuisuutensa takia joutunut pelaamaan koko ikänsä omalla älyllään. Arya Stark menettää isänsä ja joutuu eroon perheestään. Jon Nietos on vähäpätöinen äpärä, jolla ei ole oikeutta isäoletettunsa nimeen tai kunniaan.
Game of Thrones esittää valtapelin armottomana selkään puukottamisen ja omien liittolaisten pettämisen politiikkana, jossa vanhanajan moraalikäsityksillä tai kunniakoodistoilla ei ole sijaa. Tämä totuus osoitetaan suoraselkäisen Eddard Starkin kohtalolla. On oltava valmis pelaamaan peliä, jos ei halua, että peli pelaa sinua.
Amerikkalaisen kaapelikanava HBO:n suursatsaus saavutti loppua kohden aivan valtavan suosion ja sen budjetti huiteli blockbusterelokuvien tasolla. Tehosteet olivat ensiluokkaisia, näyttelijäntyö erinomaista, kuvaus, ohjaus ja lavastus aivan viimeisen päälle tehtyjä. Päällisin puolin tv-sarjassa oli kaikki kunnossa: siinä oli väkivaltaa, seksiä ja käänteitä. Mutta lopulta se kaatui omiin odotuksiinsa ja tekijöidensä kokemattomuuteen ja lyhytnäköisyyteen.
Kaikki tiedämme, minkälaisen myrskyn viimeinen kausi sai aikaan fanien keskuudessa. Internet oli täynnä sarjaa kritisoivia meemejä – ja täysin syystä – mutta suurimpana iskuna vasten tekijöiden kasvoja oli netissä kiertänyt adressi, jossa vaadittiin viimeisen kauden uudelleenkuvaamista.
Tämä tyytymättömyys kumpusi sarjan showrunnereiden, David Benioffin ja D.B. Weissin, valinnoista, jotka olivat monen tekijän summa. Jälkikäteen tarkasteltuna kaikki merkit olivat nähtävissä jo alusta asti.
Loppua kohden Benioff ja Weiss saivat tarpeekseen Game of Thronesista. He halusivat siirtyä muihin projekteihin. He olivat antaneet elämästään monta vuotta sarjan kirjoittamiseen ja tuottamiseen. Horisontissa siinsi jo esimerkiksi mahdollisuus jättää jälkensä Star Wars –universumiin.
Viimeisiä tuotantokausia nopeutettiin, tapahtumia tiivistettiin täyteläisemmän tarinankerronnan kustannuksella. Tuottajakaksikko halusi taputella oman visionsa Tulen ja jään laulusta pakettiin. Tietysti valinta jättää sarja vain kahdeksaan tuotantokauteen oli tarinan kannalta väärä, mutta se ei ollut asia, joka koitui sarjan kohtaloksi.
George R. R. Martin oli mukana tuottamassa ja jopa kirjoittamassa tv-sarjaa jo heti alusta lähtien, mutta loppua kohden hän jättäytyi vastaavaksi tuottajaksi. Benioff ja Weiss olivat sarjasta päävastuussa alusta asti, joten heidän sanansa painoi tv-tuotannon puolella eniten, vaikka Martin oli koko kirjasarjan isähahmo.
Joten koen hiukan huolestuttavana, että kirjasarja, jonka pääteemana oli alusta alkaen erilaisten fantasiagenren kliseiden kommentointi ja tietynlainen dekonstruktio valtataistelutarinan kautta, lopulta kaatui tv-sarjan päätöksessä samoihin kliseisiin kuin ne teokset, joita se käytti esikuvanaan.
Benioff ja Weiss olivat hakoteillä koko sarjan kanssa, aivan alusta asti. Martinin magnum opus toimi sarjan alussa valoisana majakkana, mutta loppua kohden majakan valo hiipui, kun lähdemateriaali loppui kesken. Kaksikko eksyi rantakivikkoon, eikä osannut tietä kotiin. Viimeisen kauden jälkeen annetut lausunnot tuntuvat lähes synnintunnustuksilta faneja kohtaan.
”Teemat ovat kasiluokan kirjaesseitä varten” on kuuluisa lausunto D. B. Weissin suusta, jonka hän antoi jo vuonna 2013, vain kaksi vuotta sarjan alkamisen jälkeen. Jos ei ymmärrä sarjan perussanomaa, tarkoitusta tai teemaa, niin tulee epäonnistumaan, koska päätöksessä on merkitys.
Päätös, miten tarina loppuu, antaa aina lopullisen merkityksen tarinalle. Niin kauan kuin tarina jatkuu, niin yhtä kauan myös kyseisen tarinan tarjoama merkitys on jatkuvassa muutoksen ja epävarmuuden tilassa. Sitä voidaan muokata loputtomasti. Vasta lopussa tarina päästää yleisön mielen irti itsestään ja käskee rakentamaan tulkinnan ja merkityksen. Kysymyksiin voidaan antaa vastaus tai sitten ei.
Game of Thrones lupasi meille aivan alusta asti olla aivan toisenlainen fantasiateos, johon olimme tottuneet. Sen piti tarjota ylivertainen kokemus tarinallaan.
Sarja tarjosi alusta asti yllätyksiä ja juonenkäänteitä, jotka jättivät katsojat haukkomaan henkeään. Käänteet nostivat panoksia tulevia tapahtumia kohtaan.
Mutta Benioff ja Weiss luulivat, että kyse on vain käänteistä, väkivallasta ja seksistä. Sarjan teeman ymmärtäminen väistyi siistin, vakavasti otettavan ja realistisen fantasiatarinan kertomisen sijaan.
Realistisempi ja fantasiaelementeistä riisutumpi sarja voi vedota, ainakin alussa, katsojiin, jotka eivät muuten olisi kiinnostuneita fantasiagenren teoksista. Moni Game of Thrones -fani varmasti kokee aivan varmasti, että Taru sormusten herrasta on lapsellinen, koska se esittää onnellisen lopun. Voiton pahasta, onnellisen kuningaskunnan ja paluun maalaisidylliin.
Tämä ajattelutapa kuitenkin sivuuttaa täysin sekä Tolkienin elämän filosofian että hänen taitonsa tarinankertojana. Mikään ei ole vaikeampaa kuin tyydyttävä lopetus. Kirjoittajan pitää aina harkita sanomaansa ja punnita, mitä yleisö haluaa ja mitä se tarvitsee, ja miten hänen oma tarkoituksensa suhteutuu näiden kahden välille. Myös muoto, eli genre ja formaatti, vaikuttaa sanomaan, kertomisen välineisiin ja yleisön vastaanottamiseen.
Weiss ja Benioff pitchasivat tv-sarjansa HBO:n pomoille sanoin: ”The Sopranos Keski-Maassa”.
Kuten yleisö lopulta huomasi, niin kaksikko ei ymmärtänyt kumpaakaan, ei The Sopranosia tai Keski-Maata. Kyllä, The Sopranos aiheutti turhautuneita reaktioita oman finaalinsa myötä, mutta se oli täysin David Chasen tarkoitus, koska hän tunsi yleisönsä ja tiesi oman paikkansa.
Chase halusi herättää ajatuksia tv-väkivallasta ja televisiossa esitetyistä väkivaltaisista psykopaateista, joita toisaalta kannustamme ja joiden väkivaltaisen lopun toisaalta haluamme nähdä. Kumpi tässä on siis enemmän psykopaatti? Chasen ratkaisu olla näyttämättä Tony Sopranon kuolemaa aiheutti hämmennystä ja vihaa, koska sarja ei vastannut katsojien syvimpään odotukseen – päähenkilön veren vuodattamiseen.
Game of Thronesin fanit halusivat jotain, mutta showrunnerit eivät oikein tienneet mitä voivat tarjota, joten sarjan lopetus oli yksi kaikkien aikojen pettymyksistä.
Jos ajatus ei kanna loppuun asti, tai se puuttuu täysin, yleisö aistii sen.
Mitä seuraavaksi?
David Benioff ja D. B. Weiss saivat aikaan uudenlaisen populaarikulttuuri-ilmiön fantasiagenressä.
Ilmiön, jollaista ei ollut nähty sitten Jacksonin Taru sormusten herra -filmatisoinnin jälkeen.
Mutta mitä realistisemman fantasia tv-sarjan suosio tarkoittaa tulevaisuudessa? Miten se on vaikuttanut ajatuksiimme fantasiasta? Onko tämä nähtävissä jo tänään?
The Witcher on itsetietoinen sarja, koska se ymmärtää olevansa osa fantasian jatkumoa. Se sisältää alastomuutta, ja sen on tarkoitus vedota aikuisempaan makuun Game of Thronesin jalanjäljissä.
Osa The Witcheriin kohdistuvasta kritiikistä kumpuaa siitä, miten sarjan estetiikka tuntuu ottavan vaikutteita enemmänkin camp-hengessä 90-luvun Hercules- ja Soturiprinsessa Xena -tv-sarjoista.
Se ei ole sataprosenttisen vakava ja aikuinen, vaikka se pinnallisesti saattaa siltä vaikuttaa.
The Witcherin ensimmäinen kausi alkaa samanlaisella taistelukohtauksella, joka olisi voinut olla nähtävissä Game of Thronesin alkupuolella, ennen tuotantobudjetin kolminkertaistumista. The Witcher ei kuitenkaan ole kiinnostunut sodan lietsomisesta, vaan yksilön vastuun, ”kohtalon” seuraamisesta ja siitä, millaiset seuraukset välinpitämättömyydellä on. Sarja saattaa asettaa Geralt Rivialaisen machoilun paikoitellen jopa naurunalaiseksi yksinkertaisten voimafantasioiden tyydyttämisen sijaan.
Toisin sanottuna sen sävy ei ole yksipuolisen harmaa, vaan se ymmärtää leikkisyyden ja ilonpidon. Sarja myös kyseenalaistaa erilaisia fantasiagenren kliseitä ja antaa tilaa humaanille maailmankatsomukselle.
Moni onkin pitänyt The Witcheriä lapsellisena pelleilynä ja turhana kikkailuna, vaikka – kuten sarjan analyysissä osoitin – sarja yrittää välittää katsojalle selkeän temaattisen ytimen kohtalosta. Se ei seuraa totuttuja esteettisiä rajapyykkejä, vaan ottaa pikemminkin askeleen taaksepäin Game of Thronesin esittämästä epäinhimillisestä valtapelistä.
Olemmeko nyt tilanteessa, jossa kaikkien tulevien fantasiaelokuvien ja -tv-sarjojen tulee täyttää Game of Thronesin asettamat esteettiset vaatimukset sekä väkivallan että alastomuuden mutta myös tunnelman suhteen? Voiko tällaisten vaatimusten valossa kertoa merkityksellisiä tarinoita, joissa esiintyy outoja maagisia olentoja ja maailmoja? Onko fantasian asetuttava realistisemmalle uralle?
Onko fantasialla nyt uusia faneja, jotka odottavat kaikkien sarjojen palvelevan heidän omia halujaan voimafantasioille? Faneja, jotka odottavat fantasiamaailman vastaavan oman maailmamme rujoa ulkokuorta, jossa heikot ja hauraat lakaistaan syrjään voimakkaiden ja juonikkaiden tieltä?
Onko fantasian tarkoitus esittää meille maailma, jollaisen uskomme omamme olevan? Vai maailma, jollaisen haluamme omamme olevan?
Jos fantasiagenrestä on löydettävissä yksi keskeinen metafora, niin se on matka, tai toisin sanoitettuna elämä matkana.
Hobitissa Bilbo matkaa Yksinäiselle vuorelle ja huomaa olevansa rohkeampi kuin itse uskoo.
Taru sormusten herrassa Frodo ja Sam matkaavat halki Keski-Maan Tuomiovuorelle ja huomaavat selviytyvänsä keskinäisen ystävyytensä voimin.
Tulen ja jään laulussa hahmot matkustavat Westerosin yhdestä kolkasta toiseen ja muuttuvat ja kasvavat tarinan edetessä – tai kohtaavat karmivan loppunsa.
The Witcherissä Geralt välttelee matkallaan omaa kohtaloaan, omaa vastuutaan maailmasta.
Minkä voimme näiden muutamien esimerkkien valossa päätellä olevan fantasian tarjoama tärkein anti lukijoilleen ja katsojilleen?
Se ei ole realismi. Se ei ole alastomuuden tai verisen väkivallan hekuma.
Se on kysymys, johon vain me itse tulemme tietämään vastauksen.
Keitä me olemme oman matkamme päätyttyä?
Jos haluaa kuulla totuuden, on palattava lähteelle. Lainatakseni J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjaa:
”Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani”, Frodo sanoi.
”Niin toivon minäkin”, Gandalf sanoi, ”Ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan.”
Taru sormusten herrasta -kirjasta ollaan suunnittelemassa sovitusta tv-sarjaformaattiin.
Seuraakohan se Game of Thronesin jalanjälkiä?
Ville Vuorio
Kirjoittaja on lappeenrantalainen LeffaHamsteri-elokuvablogin ylläpitäjä, joka rakastaa populaarikulttuuria ja käyttää suuren osan vapaa-ajastaan viihteen kuluttamiseen, puhumiseen ja ylipitkien esseiden kirjoittamiseen.
