Katsoin hetki sitten kaikki kolme Bridget Jones –elokuvaa alusta loppuun ensimmäistä kertaa ja inspiroiduin siitä toden teolla! Pääset lukemaan trilogiaa käsittelevän artikkelin tästä.
Sain ajatuksen käydä läpi ylenkatsomiani trilogioita, koska, miksipäs ei? Voit ottaa tämän ja edellisen artikkelin suorana suosituksena palata myös itse elokuvien pariin!
Kyllääntymisestä
Tiedät varmasti tunteen, kun olet saanut leffasarjasta tarpeeksesi.
En puhu nyt välttämättä kyllästymisestä, vaan pikemminkin kyllääntymisestä ja ähkystä; kun uudesta ja ihmeellisestä popkulttuuri-ilmiöstä tulee vähemmän ja vähemmän hieno ja viimeisetkin uutuudenviehätyksen rippeet karsiutuvat toiston myötä.
Pirates of the Caribbean -elokuvasarja rävähti ensimmäisen osan myötä tajuntaani niin kovalla iskulla, etten oikeastaan ole nähnyt tai kokenut vastaavaa sen jälkeen. Mutta leffasarjan osakkeen arvo koki silmissäni kovan syöksylaskun jo neljännen elokuvan kohdalla.
En ole vielä tähänkään päivään mennessä jaksanut katsoa viidettä elokuvaa, joka sai Euroopan markkinoille kaiken lisäksi oudon lisänimen Salazar’s Revenge. Henkilökohtaisesti pidän enemmän amerikkalaiselle yleisölle suunnatusta iskevämmästä Dead Men Tell No Tales -nimestä.
Puntaroin Karibian piraattien pariin palaamista, koska mieleni täytti epävarmuus.
Kestäisikö Jerry Bruckheimerin luotsaama alkuperäinen merirosvoseikkailutrilogia uudelleentarkastelun?
Onko ajan hammas tuonut uutta särmää vai uppoavatko leffat Mariaanien hautaan?
Ja tärkeimpänä kysymyksenä tietysti: miksi rommi on aina loppu?
Piraattien paluu
Olit leffoista ja niiden tasosta mitä mieltä tahansa, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous on joka tapauksessa valtava ihme.
Merirosvo-elokuvat olivat pitkään pannassa Hollywoodin mustalla listalla. Kukaan ei uskonut, että meri, musketti ja miekka -seikkailut kiinnostaisivat ketään sen jälkeen, kun elokuvastudionsa upottanut Kurkunleikkaajien saari floppasi katastrofaalisesti 90-luvun puolivälissä. Yksikään muu elokuva ei ole toiminut yhtä tehokkaana karkotteena piraattielokuvista haaveileville rämäpäisille tuottajille.
Kukaan Hollywoodin sisäpiiriläisistä ei villeimmissä unelmissaankaan uskaltanut veikata merirosvoseikkailun menestyvän. Päällisin puolin vaikutti pikemminkin siltä, että Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous tulisi olemaan, ellei vuoden, niin ainakin kesän suurin floppi.
Kirjaimellisesti huvipuistoajelusta ideoitu leffa vaikutti pikemminkin kerjäävän verta nenästään yli 140 miljoonan dollarin budjetillaan. Johnny Depp ei ollut missään nimessä A-listan nimi, vaan monen kriitikon mielestä jopa enne huonosta menestyksestä. Deppin uran johtavana periaatteena toimineet eksentriset roolit olivat olleet tuohon asti käytännössä katsoen myrkkyä lippuluukuilla – mutta toisaalta, ovatko ne olleet herkkua tämän elokuvasarjan ulkopuolella?
Mutta sitten tapahtui kummia: Mustan helmen kirous oli vuoden 2003 isoin yllätyshitti noustessaan ilmestymisvuotensa neljänneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi. Sen edellä olivat vain Matrix: Reloaded, Nemoa etsimässä ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. Johnny Depp nousi välittömästi populaarikulttuurin aallonharjalle kapteeni Jack Sparrow’n roolilla ja sai täysin oikeutetusti Oscar-ehdokkuuden suvereenista suorituksestaan.
Ja näin merirosvot tulivat ryminällä takaisin Hollywoodiin – ainakin hetkeksi.
I – Mustan helmen kirous
Elizabeth Swann (Keira Knightley), Karibian Port Royalin kuvernööri tytär, kidnapataan Azteekkien kulta-aarteeseen liittyvän väärinkäsityksen myötä. Ilkikurisen merirosvokapteenin Barbossan (Geoffrey Rush) ja hänen aavemaisen merirosvojoukkonsa ylle on langetettu muinainen kirous, joka on tehnyt heistä täysin turtana kulkevia eläviä kuolleita. Port Royaliin hyökkäävät piraatit toivovat saavansa Elizabethin avulla peruutettua kirouksen, koska he luulevat nuoren naisen olevan edesmenneen Saapasremmi-Billin tytär.
Nuoren naisen salainen ihailija, sepän oppi- ja Billin poika William Turner (Orlando Bloom) lähtee pelastusretkelle laivansa ja miehistönsä menettäneen ”kapteeni” Jack Sparrow’n (Depp) avustuksella.
Mustan helmen kirous oli – ja edelleen on – yksi 2000-luvun alun viihdyttävimmistä ja onnistuneimmista seikkailuelokuvista.
Käsikirjoittajaduo Ted Elliottin ja Terry Rossion (Aladdin, Zorron naamio) kynäilemä käsikirjoitus kulkee kuin junan vessa kaikessa kommervenkkisessa mielikuvituksellisuudessaan. Gore Verbinskin ohjauksessa tarina saavuttaa sekä käsinkosketeltavan historiallisen realismin että myyttisen fantasian elementit täydellisen tasapainon.
Lisäksi Mustan helmen kirous yhdistelee kauhuelementtejä ja huumoria, mikä ei todellakaan ole helppo saavutus. Ajatuksen tasolla jännityksen ja komedian yhdistäminen tuntuu yksinkertaiselta, mutta toteutus riippuu paljon tunnelmaan ja vitsiin sitoutumisesta.
On perin hauska sattuma, että 2003 elokuvayleisöä hemmoteltiin peräti kahdella meriseikkailulla. Peter Weirin ohjaama Master & Commander: Maailman laidalla ilmestyi Mustan helmen kirouksen kanssa samana vuonna. Molemmat ovat omilla tavoillaan täydellisiä genre-elokuvia, joissa sapelit helisevät ja ruuti paukkuu. Toisaalta siinä missä Master & Commanderin keskiössä on miesten välinen toveruus ja ystävyys (elokuvahistorian parhaimpia bromance-elokuvia), Mustan helmen kirous on pesunkestävä heteronormatiivinen rakkaustarina.
Johnny Deppin Jack Sparrow on ansainnut paikkansa popkulttuurissa, mutta mielestäni ikoninen sivuhahmo on liiaksi varastanut kollektiivisen tajuntamme valokeilaa Bloomin ja Knightleyn esittämiltä rakastavaisilta: Will Turnerilta ja Elizabeth Swannilta. Nuoren parin rakkaustarina on erinomaisen mainio pohja, jonka ympärillä ja päällä Sparrow’n toilailut toimivat moitteettomasti. Elokuvan ilmestyessä monet kriitikot nostivat Deppin suorituksen Mustan helmen kirouksen (ja myöhemmissä arvioissa koko trilogian) kantavaksi voimaksi, mutta itse väittäisin tilanteen olevan juuri päinvastoin.
Todellisuudessa Willin ja Elizabethin tarina on koko trilogian ydin.
Elokuvasarjan neljäs osa Vierailla vesillä tuntuu kolmeen edelliseen elokuvaan verraten olevan aivan ulapalla tarinansa suhteen, koska se heittää Jackin pääosaan. Penélope Cruzin ja Johnny Deppin välinen skismailu ei vain toimi päätarinan vetonaulana. Romanttinen sivujuonne esitellään aivan liian myöhään, jotta yleisö jaksaisi siitä välittää.
Sekin on huomautettava, että niin humoristinen, huvittava ja absurdi kuin Johnny Depp Sparrow’n sivuhahmona osaa ollakin, parhaimmillaan alkuperäinen trilogia on käsikirjoituksen kanavoidessa hahmon synkempiä vivahteita.
Nämä pienet huumorin ulkopuoliset nyanssit tasapainottavat komiikkaa ja tarjoavat moniulotteisuutta muutoin niin pinnalliseen hauskuuttajaan. Depp pystyykin vaihtamaan hullunkiiltävään katseeseensa ilkikurisuuden, flirtin tai vaaran tunteen silmänräpäyksessä.
Hyvänä esimerkkinä toimii Mustan helmen kirouksen kohtaus, jossa Jack joutuu ensimmäistä kertaa napit vastakkain kapteeni Norringtonin kanssa. Elizabeth yrittää puhua merirosvon puolesta, kunnes Jack nappaa hänet ja pakottaa luovuttamaan varusteensa takaisin itselleen. Jack on kuin hiiren käpäliinsä saanut kissa nauttiessaan hetkestään vallan kahvassa.
Tsekkaa kohtaus alta:
Ja kohtauksesta sanottakoon vielä yksi asia. Siitä ilmenee myös, miten Jonathan Pryce on niin upean osuva kuvernööri Swannin roolissaan. ”Hirttäkää hänet” -repliikin lausunnan intonaatio on täydellinen.
Käsikirjoittajat Elliott ja Rossio ovat vastuussa koko trilogiasta, mutta ensimmäinen osa toimittaa niin hyvin seikkailuelokuvan virkaansa, että se toimii täysin omana kokonaisuutenaan. Halutessasi voit katsoa vain ensimmäisen elokuvan, jolloin saat täydellisen onnellisen lopun. Tästä ei tarvitse enää jatkaa, jos et halua.
Suosittelen oman katsomiskokemukseni jäljiltä katsomaan trilogian kaksi muuta osaa, jos et ole niitä hetkeen katsonut.
Ne nimittäin päihittävät monet eeppisimmästä päästä olevat nykytehoste-elokuvat mennen tullen.
II – Kuolleen miehen kirstu
2000-luvun alusta alkoi mielenkiintoinen ilmiö, jossa trilogiaksi suunnitellut elokuvat tai osa elokuvista kuvattiin peräjälkeen tai samanaikaisesti. Näin maksavan yleisön ei tarvinnut odottaa montaa vuotta kunkin jatko-osan välissä. Taru sormusten herrasta kuvattiin purkkiin suurin piirtein yhtäjaksoisesti. Ensimmäisten osien menestyksen innoittamana myös Matrix Reloaded ja Revolutions sekä Kuolleen miehen kirstu ja Maailman laidalla kuvattiin samassa rytäkässä. Myös kirjoihin perustuvat, mutta kahteen osiin jaetut Nälkäpeli – Matkijanärhi ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset kuvattiin peräjälkeen, mutta tämänkaltainen toiminta on harvinaisempaa tänä päivänä. Jopa Denis Villeneuven kaksiosainen Dyyni kuvattiin erikseen, vaikka olisi varmasti ollut paljon kustannustehokkaampaa kuvata osat yksi ja kaksi samalla vaivalla.
Olin varma, ettei Kuolleen miehen kirstu olisi kestänyt aikaa edeltäjänsä tavoin. Näin elokuvan vain kerran käytyäni katsomassa sen heti ilmestymisen aikoihin elokuvateatterissa. Jokuhan siinä oli pakko olla vialla, kun en ollut katsonut sitä uudestaan ensi-illan jälkeen?
Uusintakierroksen jälkeen olen nyt valmis puolustamaan tätä elokuvaa yhtenä kaikkien aikojen vahvimpana trilogian toisena osana. Voin ylpeästi asettaa Kuolleen miehen kirstun sellaisten elokuvien kuin Imperiumin vastaisku, Terminator 2 – Tuomion päivä, Kummisetä osa 2 ja Spider-Man: Across the Spider-verse joukkoon.
Pirates of the Caribbean –jatko-osa potkii nimittäin monia jatko-osia persuksille.
Kuolleen miehen kirstu tekee mielestäni niin monen asian oikein. Viipymättä se kariuttaa jo heti ensi minuuteilla ensimmäisen osan romanttisen ja toiveikkaan lopun, kun Elizabeth ja Willin hääjuhla perutaan sulhasen pidätykseen.
Tarina lähtee mahdollisimman synkästä paikasta, eikä se helpota lainkaan, vaan jatkuvasti nostaa panoksia. Elokuva tuntuu jopa loppuvan jo heti kättelyssä, kun ensimmäinen toimintajakso – kannibaalisaarelta selviytyminen – tuntuu minkä tahansa muun elokuvan viimeisen näytöksen kliimaksilta. Niin henkeäsalpaavasta, intensiivisestä ja edellisestä osasta tutulla mustalla huumorilla höystetystä pakoretkestä on kyse, ja Gore Verbinskin ote ei hellitä hetkeksikään.
Tiedostan ja tunnistan nyt olleeni alun perin varsin pettynyt elokuvaan, koska nuori mieleni ei pystynyt käsittelemään alakuloista tunnetta, joka seurasi varsin masentavasta lopetuksesta. Tajusin kärsineeni Imperiumin vastaisku -syndroomasta.
Tietysti tarinan tulee alkaa ja päättyä mahdollisimman dramaattisesti, koska kyse on toisesta osasta! Käytännössä tämä vain voi tuntua siltä, että jatko-osa kusee katsojan päälle ja pahasti. Will ja Elizabeth eivät saaneetkaan onnellista loppuaan, joka luvattiin ensimmäisen osan lopussa. Ja ikään kuin tuskaa lisätäkseen heidän suhteeseensa tulee paha väärinkäsitys ja – mikä mielettömämpää – supersuosion saavuttanut Jack Sparrow joutuu Krakenin kitaan!
Elokuvasarjan suosikki syötetään merihirviölle, mitä ihmettä?! Pystyisitkö kuvittelemaan nykyisten studiopomojen antavan muistiinpanoja tällaisesta käsikirjoituksesta?
Tuntuu siltä, etten ole kokenut yhtä alakuloista lopetusta kuin vasta Avengers: Infinity Warin nähtyäni.
Turhautumiseni oli tietysti vain seurausta siitä, että Kuolleen miehen kirstu on vasta ensimmäinen puolisko kokonaisuudesta, jonka täydentää trilogian kolmas osa Maailman laidalla. Viimeisimpänä esimerkkinä samankaltaisesta tarinasta, joka jää pahasti kesken, on viime vuoden Spider-Man: Across the Spider-verse (joka on tosiaan loistava kakkososa sekin).
Siinä missä Mustan helmen kirouksen voi ilman muuta nähdä omana kokonaisuutenaan, Kuolleen miehen kirstun tapauksessa se ei ole edes suositeltavaa.
Käytännössä Kuolleen miehen kirstu on yhtä hauska kuin edeltäjänsä, mutta tunnistan ensi-illan aikoihin odotuksien olleen lievästi sanottuna kovat. Tehosteiden tasoa nostettiin entisestään, kun leffa esittelee lonkeronaamaisen Davy Jonesin (Bill Nighy) miehistöineen. Vaikka kyse on isosta blockbuster-tehoste-elokuvasta, Kuolleen miehen kirstu ei tunnu vain muoviselta tietokoneanimaatiolta, jossa tehosteukot hyppivät fysiikan lakeja uhmaten pikselimaailmassa. Uskon, että tästä on kiittäminen tehostetiimille suotua työskentelyaikaa, lavasteiden käyttöä ja sitä, että elokuva on kuvattu aidosti filmille.
Jatko-osa tosiaan näyttää paremmalta kuin monet tehoste-elokuvat tänä päivänä!
Kuolleen miehen kirstu jopa saavuttaa edeltäjäänsä nähden aivan uudenlaisen absurdiuden tason, mikä kaikessa huvittavuudessaan miellytti minua suuresti. Kyse on ihan ohikiitävästä dialogin pätkästä, joka raottaa tarinan maailman verhoa katsojalle. Leffan juoni lähtee liikkeelle, koska Itä-Intian kauppakomppanian lordi Cutler Beckett (Tom Hollander) haluaa Jack Sparrow’n kompassin. Elizabeth luulee, että Beckett haluaa edellisessä osassa nähdyn kulta-aarteen. Lordi huomauttaa vähät välittävänsä ”kirotusta asteekikullasta”, vaan muista ”arvokkaista kirstuista näissä vesissä”.
Tämä pieni puheenvuoro avasi kokonaisen mahdollisuuksien portin Pirates of the Caribbeanin maailmaan: kaikki merirosvojen aikakausista tutut henkilöt, legendat ja myytit ovat tässä maailmassa totta. Kaikenlaiset taikaesineet, kuten kirotut kulta-aarteet ja myyttiset hahmot, kuten Davy Jones, ovat vain alkusoittoa! Ja tämän kaiken taikauskon todellisuuden myy minulle Cutler Beckettin kuivakas toteamus kaikessa arkipäiväisessä ahneudessaan. Sananvaihto on nerokas, koska dialogi toimii niin monella eri tasolla: se kuvaa lordi Beckettin hahmon motivaatioita, se on kekseliäs ja ennen kaikkea maailmaa avartavalla luonteellaan madaltaa katsojan epäuskoa tarinaa kohtaan.
Todellakin väitän Kuolleen miehen kirstun olevan dramaattinen, viihdyttävä, hauska ja nerokas.
III – Maailman laidalla
Aika teki tehtävänsä.
En nimittäin muista, milloin viimeksi olisin katsonut yhtä tyydyttävän trilogian kolmannen osan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu, Toy Story 3 ja Medusan sinetti nousevat päällimmäisimpinä mieleen erittäin onnistuneina trilogian päätöksinä (joita suurinta osaa on sittemmin jatkettu).
Gore Verbinski ja kumppanit lataavat kolmannessa osassa kaiken tiskiin! Jack Sparrow pelastetaan tuonpuoleisesta, Elizabeth kruunataan merirosvojen kuninkaaksi, merijumalatar Calypson vapautetaan, mistä seuraa eeppinen lopputaistelu kaikkien osallisten välillä – puhumattakaan Willin ja Elizabethin rakkaustarinan traagisen kauniista päätöksestä. Vau – tässäpä vasta kolmas osa!
Muistini sopukoissa olin lokeroinut lisänimellä Maailman laidalla kulkevan trilogian kolmannen osan aivan liian pitkäksi elokuvaksi, mutta tarkemmin tarkasteltuna jokaisella kohtauksella oli jokin tarkoitus. Kyllä, joitain vitsejä olisi voinut jättää pois, mutta kuka nyt jaksaisi katsoa umpivakavaa merirosvoseikkailua. Perhana! Joskus elokuvat saavat vain olla hauskoja ja viihdyttää katsojaansa.
Mainitsin Mustan helmen kirouksen tapauksessa siitä, miten Jack Sparrow on varastanut huomiomme Will Turnerilta ja Elizabeth Swannilta. Maailman laidalla todellakin lunastaa pariskunnan romanttisen tarinan kaaren. Kaikkien niiden epäilyksien, selkään puukottamisten ja eloonjäämistaistelujen jälkeen herra Turner ja neiti Swann saavat toisensa. Hääseremonia roolistaan kaiken ottavan Geoffrey Rushin johdolla lopputaistelun aikana on yksi eeppisimmistä ja tyydyttävimmistä kohtauksista blockbuster-elokuvien historiassa. Piste.
Jokainen ensimmäisestä elokuvasta antanut sivuhahmo saa päätöksensä, mutta ei tällä nykyisellä Marvelin supersankarielokuvista tutulla ”paiskataan kättä rankan päivän jälkeen ja jatketaan huomenna sitten töitä” -tavalla. Tarkoitan juuri sitä tapaa, jolla kaikki hyviksiksi tunnistettavat sivuhahmot saavat kulkea auringonlaskuun. Ketään ei turhaan uhrata tragedian nimissä, koska tarinoita on mahdollista jatkaa spin-off-sarjoissa – tai vaikka uhrattaisiin, niin hahmohan voidaan herättää henkiin! Kiinnostaisiko sinua nähdä Kuvernööri Swannin nuoruusvuodet –spin-off-sarja Disney Plus -palvelusta?
Maailman laidalla ei anna kenellekään helppoa kiitosta ja kumarrusta. Kuvernööri Swann petetään ja hän siirtyy ajasta ikuisuuteen. Myös Elizabethin kilpakosija Norrington seivästetään, kun hän auttaa tulevan merirosvokuningattaren seuruetta pakenemaan. Myöskään onnellisesta hääseremoniasta huolimatta Willin ja Elizabethin tarina päätetään traagisesti. Will saa kuolettavan iskun, mutta Jackin avulla hän ottaa Davy Jonesin paikan Lentävän hollantilaisen kapteenina. Hän saa käydä maalla ja nähdä vaimoaan vain yhtenä päivänä 10 vuoden välein, jos hän on täyttänyt velvollisuutensa maailman merillä.
Pirates of the Caribbean -trilogiassa on tragedian aineksia, joita ei valitettavasti enää tule nähtyä niin usein isojen studioelokuvien parissa. Toinen asia, mitä ei enää tule nähtyä Disneyn tuottamissa elokuvissa, on se alkukantaisen kiiman ja kiihottuneisuuden määrä, mikä huokuu tuoreen avioparin välisestä rantakohtauksesta.
Tätäkin kohtausta voisin kehua maasta taivaisiin aina ristikkäin asetettujen miekkojen symboliikasta, kuvakulmien tehokkaasta käytöstä, näyttelijäntyöstä, naulan kantaan osuvasta dialogista, aidon kuvauspaikan tai musiikkimotiivien hyödyntämisestä, mutta nyt tällä kertaa haluan antaa vain kohtauksen puhua puolestaan:
Jopa nyt muusta elokuvasta erillään katsottunakin tämä kohtaus nostaa ihokarvani pystyyn ja silmäni kostuvat. Näin trilogiat kuuluukin päättää.
Olen virallisesti nyt täysin Pirates of the Caribbean -trilogian pauloissa. Toivottavasti sait tästä pintaraapaisusta kipinän ottaa trilogia uudelleen tarkastelun alle, jos et sitä ole vielä tehnyt.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
PS: Miksi se rommi muuten olikaan loppu?
