Sain vihdoin mahdollisuuden nauttia Nicolas Cagen tähdittämän uutuuselokuvan Dream Scenario, jonka takana on viime vuosien puhutuimpia elokuvia tuottanut A24-studio. Dream Scenariossa Cage näyttelee opettajaa, joka alkaa täysin selittämättömistä syistä ilmaantumaan toisten ihmisten uniin. Tästäkö soppa syntyy, kun yllättävä julkisuus ja huomio saa miehen pään pyörälle.
Hirtehistä huumoria sisältävä absurdi draama hämmensi, nolotti ja nauratti, koska luonnollisestikin Cage veti roolinsa niin suvereenisti, että oksat pois. Rooli tavallaan muistutti etäisesti Charlie Kaufmania Adaptation – minun versioni, mutta vain pinnallisten yhteneväisyyksien kautta, koska kyseessä ei ollut läheskään sama hahmo.
Dream Scenarion tarjoamasta elokuvakokemuksesta mieleeni jäi yksi suuri kysymys.
Miksi puhumme nykyään niin vähän Nicolas Cagesta?
Nicolas Cage – oikealta nimeltään Nicolas Kim Coppola – on isänsä puolelta sukua Coppolan elokuvasuvulle. Cagen isä on Kummisetä-ohjaaja Francis Ford Coppolan veli, mitä moni ei välttämättä muista. Tämä saattaa hyvinkin johtua siitä, että nepotistisista lähtökohdista huolimatta Cage on osoittanut lahjakkuutensa rakentamalla itsestään elämää suuremman persoonallisuuden, joka ei vaadi mitään perhekytköksiä. Cagea ei ole helppo nähdä nepotismista hyötyneenä tähtenä, vaikka se on varmasti ollut uraa edesauttanut tekijä.
Nuorena Cage esiintyi Francis-setänsä Taistelukala -elokuvassa, mutta sittemmin näyttelijä on rakentanut ihmeellisen uran. Cage on osoittanut kykynsä elokuvatähtenä ja näyttelijänä, kun hänet on nähty pääosanesittäjänä sekä valtavirran että kulttielokuvissa useissa eri genreissä. Oscar-voittaja on esiintynyt sekä vakavissa draamaelokuvissa ja räjähtävissä toimintaelokuvissa, absurdeissa komedioissa ja ääninäyttelijänä animaatioiden parissa.
Cagen tunnetuimmat työt ovat elokuvissa Valley Girl, Taistelukala, Arizona Baby, Kuuhullut, Vampyyrin suudelma, Villi sydän, Leaving Las Vegas, The Rock – paluu helvettiin, Con Air – lento vapauteen, Face/Off – kahdet kasvot, Snake Eyes, Bringin Out the Dead, Puhallettu 60 sekunnissa, Adaptation – minun versioni, Pelimiehet, National Treasure – kansallisaarre, Lord of War, Paha poliisi – määräsatama New Orleans, Kick-Ass, Mandy, Pig ja Renfield.
Nicolas Cagen ensimmäinen kreditoitu näyttelytyö on The Best of Times -tv-elokuvassa vuodelta 1981. Samana vuonna myös Tom Cruise teki debyyttinsä näyttelijänä elokuvassa Mieletön rakkaus. Jos Cagen verrokiksi nostetaan kaksi vuotta vanhempi Cruise, on mahdollista nähdä ero elokuvatähtien välillä. Cage on kreditoitu näyttelijäksi yhteensä 123 teoksessa, kun taas Cruisen vastaava luku on 53 (mukaan lukien tv- ja lyhytelokuvat sekä cameoroolit).
Leaving Las Vegas.
Suureen elokuvamäärään tietysti vaikuttaa se, että Cage ei ole elokuvatähtenä kiinnostunut omasta henkilöbrändistään. Cage on ennen kaikkea esiintyjä ja viihdyttäjä, joka ei ota roolia vastaan, jos hän ei koe roolia omakseen. Cruisen kaltainen elokuvatähti on hyvien roolien lisäksi kiinnostunut omasta julkisuuden kuvastaan, joten hän on paljon harkitsevampi omista sitoumuksistaan. Toisaalta Cagella ei myöskään ole isoja franchise-elokuvia, mitkä sitoisivat häntä sekä näyttelijänä että tuottajana, minkä takia hänen ainoat jatko-osaelokuvansa ovatkin National Treasure 2 ja Ghost Rider: Koston henki.
Suurin syy Cagen alhaiseen arvostukseen selittyy näyttelijän työteliäisyydellä. 2010-luvulla Cage alkoi tekemään enemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin, mikä johtui näyttelijän talousvaikeuksista. Tämän takia hän joutui painottamaan määrää laadun sijaan (vuosina 2016–2019 Cage esiintyi peräti kuudessa elokuvassa per vuosi). Cage on itse vakuuttanut valinneensa roolit kuitenkin sen mukaan, että hän itse uskoi niihin, vaikka rooleihin suostumisen taustalla oli hänen ahdinkonsa. Cagella on myös vahva läsnäolo internetin valtakunnassa, jossa Cagesta on tehty monia meemejä elokuvien Vampyyrin suudelma ja The Wicker Man kautta.
Huomasin itsekin näiden seikkojen myötävaikutuksesta vielä pari vuotta takaperin suhtautuneeni Cagen teoksiin aivan eri tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa.
The Rock, Con Air ja Face/Off tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että pitkän aikaa pidin Cagen nimeä laadun takeena. Suoraan kotijulkaisumarkkinoille suunnatut B-luokan jännärit 2010-luvulla aiheuttivat vakavan inflaation Cagen nimelle, koska tuntui että hänen naamansa on jok’ikisen geneerisen toimintajännärin kannessa. Sama, mutta vielä Cageakin surullisen kuuluisampi tilanne oli Bruce Willisin tapaus, mitä käsittelinkin jo 2022 julkaistussa artikkelissani.
Cage on sukupolvensa parhaita esiintyjiä, joka osaa sopeutua kulloiseenkin projektiin. Näyttelijä on itse kuvannut näyttelytyyliään metodinäyttelyn sijaan uus-shamanistiseksi (nouveau shamanic). Cagesta kertoo paljon se, että hän on keksinyt työskentelytavalleen uuden termin. Kuka muu näyttelijää olisi tehnyt näin? Stanislavskin metodinäyttelyoppien (ja siitä johdettujen eri koulukuntien) jälkeen ei kukaan ole lähtenyt sanoittamaan näyttelytyötä uudestaan.
Toisin sanoen kaikessa hulluudessaankin Nicolas Cagella on osuva filosofinen lähestymistapa omaan työhönsä, mikä eroaa Cagen kollegoista, jotka painottavat realismia tai näyttelijän persoonaa (vrt. Tom Cruise). Jostain syystä hän ei ole saavuttanut Daniel Day-Lewisin kaltaista statusta oman sukupolvensa ykkösnimenä. Tähän on todennäköisesti vaikuttanut se, että Cage ei ole urallaan pitäytynyt vain vakavasti otettavissa draamaelokuvissa, vaan on sulavasti tehnyt myös komedioita ja puhtaita viihde-elokuvia.
Mutta juuri tämän kaltaisen vaivattomalta vaikuttavan roolista toiseen siirtymisen takia nostaisin Cagen edelleen lahjakkaimpien ja ennen kaikkea persoonallisimpien näyttelijöiden joukkoon. Siitäkin huolimatta, että hänen ”osakkeen arvonsa” olisi laskenut isojen studioiden ja katsojien silmissä. Cage on äärettömän uskalias esiintyjä, joka uskaltaa ottaa riskejä. Mieleeni ei heti tule toista samanlaista näyttelijää, joka on myös täysin oikeutetusti elokuvatähti.
Dream Scenariossa Cage sai vapauden käsitellä ja kanavoida roolinsa kautta niitä samoja kuuluisuuden kiroja, joita hän on itse joutunut kokemaan meemien kautta. Elokuva oli vain yksi osoitus siitä, miten pelottomasti Cage osaa suhtautua kulloiseenkin rooliinsa. Cage on kertonut itse, että Dream Scenario on hänen uransa parhaita töitä.
Cage on painottanut, että hän tekee mieluusti töitä pienempien elokuvien parissa tätä nykyä, koska niiden parissa hän pystyy olla kokeileva ja luova.
Ehkä kyse ei olekaan siitä, että Cage tarvitsisi katsojien tai kriitikoiden arvostusta, omasta ”näyttelijärenessanssista” tai uudelleentulemisen hypestä puhumattakaan. Mutta se ei tarkoita, ettemmekö voisi sitä hänelle antaa.
Kauan eläköön Nicolas Cage!
Ville Vuorio
Leffahamsteri