Mitkä ovat amerikkalaisen, demokraattisen yhteiskunnan peruspilarit?
Tätä kysymystä Martin Scorsese pohti jo vuonna 2002 ilmestyneessä elokuvassaan Gangs of New York.
New Yorkin kaupungin herruudesta käytäviin väkivaltaisiin jengisotiin ja koston kierteisiin keskittynyt 1800-luvun lopulle sijoittunut historiallinen draama. Ohjaaja kertoi kiinnostuneensa Herbert Asburyn saman nimisestä kirjasta, koska se innoitti häntä tarkastelemaan New Yorkin historiaa ja myrskyisen väkivaltaista 1800-lukua. Scorsesea kiehtoi se, miten amerikkalainen demokratia pystyi kasvamaan ja kehittymään jengisotien ja sisällissodan aiheuttaman levottomuuden viitekehyksessä maahanmuuton vastaisuuden lisääntyessä.
Gangs of New York on ensimmäinen elokuva, jolla ohjaaja yrittää avata amerikkalaisen demokratian historiaa. New York oli Scorsesen mukaan ruutitynnyri, joka mikrotasollaan toimi vertauskuvallisesti Yhdysvaltojen perustalle: jos demokraattinen järjestelmä ei selviä New Yorkissa, ei se voi selvitä missään muussakaan kaupungissa tai osavaltiossa.
Painotus on sanalla yrittää, koska Gangs of New York ei mielestäni täysin saavuta samankaltaista dramaattista tai temaattista selkeyttä kuin vaikkapa 2019 ilmestynyt The Irishman.
Gangs of New Yorkin kohdalla Scorsese maalaa isolla pensselillä isolle kanvaasille, mutta Roger Ebertin sanoja lainatakseni tuntuu siltä kuin ohjaaja ei olisi aivan sisäistänyt tarinan sanomaa. Eepos yrittää käsitellä liian montaa asiaa yhtäaikaisesti rikollis-, kosto- ja rakkaustarinan lisäksi on yläluokan poliittista suhmurointia ja kannanottoa sisällissodan kauhuihin ja mellakoihin. Toisaalta elokuvaa tuottaneen Miramaxin pomolla (muuan Harvey Weinstein) saattoi olla myös tekemistä tarinan nyanssien riisumisen kanssa, koska tuotantoyhtiön puolelta tarinaa haluttiin suoraviivaistaa mahdollisimman paljon.
Vasta vajaa kymmenen vuotta sitten, sielukkaasti uskon kysymyksiä dramatisoineen, Shūsaku Endōn samannimiseen kirjaan pohjautuvan Silence-filmatisoinnin (2016) myötä Scorsese löysi rauhallisen itsevarmuuden, jota ohjaaja pystyi sittemmin soveltamaan amerikkalaisen yhteiskunnan väkivaltaisen historian kuvauksissaan. Silencea seurannut The Irishman on selkeä vastinpari Scorsesen Mafiaveljet gangsteriepookille. Mafiaveljet on helposti nähtävissä väkivallan kuvauksessaan järjestäytynyttä rikollisuutta ihannoivana leffan seuratessa mafiaa ihannoivaa Henry Hilliä (Ray Liotta).
Scorsese kuitenkin on niitä harvoja amerikkalaisia ohjaajia, jotka osaavat uskottavasti sekä näyttää mafian glamourin että väkivaltaisen elämäntavan koruttomat seuraukset. On tietysti katsojasta kiinni, kumpi jää paremmin mieleen.
The Irishman menee Mafiaveljiä askeleen pidemmälle poistaessaan väkivallasta kaiken hohdon näyttäessään rikollisen elämäntyylin moraalisen tyhjyyden, kun ystävyys on petettävissä velvollisuuden nimissä. Kuvausta helpottaa 70-vuotias Robert De Niron yrittäessä esittää 30–40 vuotta nuorempaa itseään nuorennustekniikan avulla – kasvoiltaan nuorennetun De Niron liikehdintä on edelleen kuin vanhalla miehellä. Tämä tarjoaa tarinaan sopivan annoksen kognitiivista dissonanssia, kun väkivallasta puuttuu nuoruuden hehku ja tilalla on vanhan miehen raihnaus.
Moni ei tietenkään lämmennyt tälle kolmetuntiselle teokselle, koska Scorsese on helppo asettaa elokuvantekijänä maksimaalisiin liiallisuuksiin pyrkivään genrekategoriaan. Tämä on helppo ymmärtää, koska Mafiaveljet, Casino ja The Wolf of Wall Street antavat kaikki odottaa tietynlaista vetävää kerrontaa, joka kietoo katsojan rikollisten rikkaaseen elämäntyyliin – kunnes pohja putoaa lopulta. Katsojan on helppo omasta positiostaan käsin sekä saada kakku että syödä se; tuntea menestyksen huuma ja ratsastaa väkivaltaisten rikollisten mukana, kunnes oikeus voittaa ja paha saa palkkansa.
Mutta jo The Wolf of Wall Streetin lopussa Scorsese katsoo yleisöään kysyen, miten voimme ihailla Jordan Belfordin kaltaisia pintaliitäjä helppoheikkejä, osoittaessaan kameran kuvaamaan ”Wall Streetin suden” seminaarissa istuvaa amerikkalaista yleisöä. Nämä henkilöt elävät ja hengittävät mielenkiinnostamme ja haavekuvistamme, jossa mekin voisimme rikastua nopeasti.
Tästä näkökulmasta käsin Killers of the Flower Moon tuntuu omanlaiseltaan kulminaatiopisteeltä Scorsesen uralla.
Käännetyt genrekuviot
Ernest Burkhart (Leonardo DiCaprio) palaa 1. maailmansodan veteraanina veljensä Byronin (Scott Shepherd) ja setänsä William ”Kuningas” Halen (Robert De Niro) maatilalle. Ernest tutustuu ja päätyy naimisiin rikkaaseen osage-intiaaniheimoon kuuluvan Mollie Kylen (Lily Gladstone) kanssa. Mollien perheen jäseniä ja muita heimon jäseniä murhataan yksi kerrallaan, kunnes murhia aletaan tutkia uuden liittovaltion viraston, FBI:n toimesta Thomas Bruce White Sr. (Jesse Plemons) johdolla.
Killers of the Flower Moon oli pitkään Scorsesen työpöydällä ja tarkoituksena oli tehdä perinteinen murhamysteeri osage-murhista. DiCaprion oli tarkoitus näytellä Thomas Bruce White vanhempaa ja johtaa tutkimusta, joka paljastaa murhavyyhdin – mutta jokin tarinassa ei vain istunut Scorsesen mielestä oikein.
Tilanne ratkesi, kun tehtiin rankka päätös kääntää tarina päälaelleen: ei ole mitään mysteeriä. Elokuva keskittyy täysin Mollien ja Ernestin tarinaan, joten kaikki on välittömästi selvää jo heti ensi metreiltä asti. Mollien perheenjäsenten murhien takana ovat Hale ja kumppanit. Ernestille tuodaan heti ensimmäisessä keskustelussa esille, mikä tilanne osage-heimon kanssa on.
Killers of the Flower Moon nostaa esille kaksi genreä, murhamysteerin ja westernin, joita se ei kuitenkaan ole perinteisessä mielessä. Ei ole mitään mysteeriä, kun kaupungin vallanhimoiset (valkoihoiset) amerikkalaiset murhauttavat intiaaniheimojen jäseniä kylmäverisesti kirkkaassa päivänvalossa.
Rivien välistä tihkuu ahneus ja omahyväinen oikeutus kaikille murhateoille. Intiaanit eivät ole ansainneet kovalla työllä vaurauttaan, joten he eivät ansaitse sitä ollenkaan. He eivät arvosta rahaa, joten heitä voi veloittaa ”osage-hinnalla”, joka on tupla- tai triplamäärä normaalista. Perinteisen murhamysteerin paljastusten sijaan Scorsese riisuu katsojalle järjestelmällisen väkivallan, rasistisen epäoikeudenmukaisuuden ja pakahduttavan välinpitämättömyyden amerikkalaista alkuperäiskansaa kohtaan. Millä tavalla osage-heimon öljystä saatu rikkaus eroaa Jordan Belfordin Wall Street -keinottelujen kautta rikastuminen? Eroaako holtiton rahankäyttö toisistaan?
Scorsese on käytännössä katsoen rakentanut myös täysin vastakkaisen lännenelokuvan kuin mihin olemme tottuneet. Killers of the Flower Moon ei esittele valkoista pelastajaa, joka auttaa intiaaniheimoa. Päinvastoin se esittelee meille Ernest Burkhartin, murhatekoihin osallistuvan henkilön, jolla on omatunto. Uskon, että Ernest oikeasti rakastuu Mollieen ja rakastaa häntä koko elokuvan ajan, mutta se tekee hänen teoistaan kahta kauheampia. Setänsä käskystä hyväuskoinen Ernest alkaa myrkyttämään vaimoaan, jotta hän pysyisi vuoteenomana ja ”hiljaisena”.
Ernest tietää, mitä on tekemässä, mutta tekee sen silti.
Katsojana odotamme Ernestin tarinan kasvun paikkaa, jossa hän vihdoin tajuaa virheensä ja nousee setäänsä vastaan – tätä hetkeä ei koskaan tule. Päinvastoin Hale ja kumppanit saavat uhkailtua heikkotahtoisen Ernestin aluksi kieltäytymään todistamasta setäänsä vastaan. Ainoastaan tyttärensä kuoleman myötä Ernest päättää nousta todistajan tuoliin ja kertoa totuuden, mutta tämänkin jälkeen hän yrittää tavoitella synninpäästöä vetoamalla rakkauteen, jota hän koki vaimoaan kohtaan.
Killers of the Flower Moon on yllättävän ajankohtainen teos, koska se kuvaa niitä yhteiskunnallisia ja ennen kaikkea psykologisia rakenteita, jotka mahdollistavat kansanmurhan toteuttamisen.
DiCaprio vetää todella, todella junttimaisen roolin Ernestinä, jota ei ole siunattu kovin suurella älykkyysosamäärällä. Ernest ei ole täysin aivottoman tyhmä, mutta hän on ennen kaikkea ahne ja helposti vietävissä setänsä toimesta.
Ymmärrän, miksi joku kuvailisi DiCaprion vetävän roolin yli marlonbrandomaisilla suupielillään, mutta se ei mielestäni pidä paikkaansa. DiCapriossa on näyttelijänä edelleenkin hänelle tyypillinen poikamainen charmi, jonka kääntöpuolena hän voi kanavoida myös henkistä kypsymättömyyttä ja keskenkasvuisuutta.
Hän on kirjaimellisessa mielessä poikamies, jonka ei koskaan tarvinnut aikuistua.
DiCaprion vihan puuskista tulee aina mieleen teinimäinen kiukutteleva viha, joka on aika kaukana puhtaasta maskuliinisesta raivosta. Auttavana tekijänä toimii DiCapriolle ominainen särkyvä ääni, joka pettää aikuismaisen kuoren.
Tästä syystä roolit Quentin Tarantinon elokuvissa Django Unchained ja Once Upon a Time in Hollywood sopivat DiCapriolle täydellisesti – ensimmäisessä hän esitti orjanomistaja Calvin Candyä ja toisessa kulahtanutta näyttelijää.
Näyttelijän työhön ja elokuvatähteyteen liitetään helposti karismaattisuus, mutta kaikki roolit eivät ole karismaattisia – ellei näyttelijä halua vain kiillottaa omaa julkisuuskuvaansa. Olen iloinen siitä luottamuksesta, jota DiCaprio osoittaa Scorsesen työtä kohtaan, koska Ernest Burkhartin rooli on hänen uransa uskaliain. Yhtä alhaista vätystä en muista DiCaprion kaltaisen ison tähden näytelleen koskaan.
”Sinun piti saada se näyttämään itsemurhalta!”
Oivaltavin asia Killers of the Flower Moonissa on se, miten murhien peittelyyn tulee farssimaisia piirteitä. Ernest tekee kaikkensa auttaakseen setäänsä ja toteuttaakseen tämän toiveet juuri kuten pyydetty, mutta hän ei ole kaupungin ainoa juntti – ja Scorsese ei säästele lyöntejään kuvatessaan murhaajien henkistä rappiota.
Kun FBI-agentit saavat tarvittavat todisteet kasattua ja keräävät epäillyt murhaajat kuulusteluihin, kaikki kääntyvät välittömästi toisiaan vastaan. Kyse ei ole niinkään salaliitosta, vaan sanattomasta sopimuksentapaisesta, jonka itsekkäät ihmiset tekevät sitoutuessaan Amerikan alkuperäiskansan systemaattiseen verilöylyyn. Mutta toisin kuin Scorsesen gangsterileffoissa, mitään kunniaa tai ryhmän sisäistä solidaarisuutta ei ole.
Scorsesen ohjauksellinen ote on toteava.
Se ei kosiskele katsojaa, koristele kuvastoa tai mässäile turhaan väkivallalla. Pikemminkin Killers of the Flower Moon sisältämä väkivalta on katsojaa häiritsevää. Entistä häiriintyneemmäksi sen tekee se, kuinka elokuvan hahmot siihen suhtautuvat.
Mollien siskon Rita Smithin ja hänen miehensä Bill Smithin murhanneen pommin tuhon ajatteleminen kouraisee edelleenkin vatsan pohjasta. Ensinnäkin se toi teatterissa mieleen Gazan kauheudet, kun Rita makaa pommin jäljiltä elottomana ja hänen takaraivonsa leviää auttajien käsiin. Samaan aikaan Bill on edelleen elossa mutta kuolettavasti loukkaantuneena, ja hän huutaen pyytää jotakuta ampumaan hänet.
Kohtauksen aikana Scorsese ja hänen vakioleikkaajansa Thelma Schoonmaker palaavat DiCaprion tyrmistyneeseen ilmeeseen Ernerstin aiheuttamasta tuhosta ja kärsimyksestä – mutta Ernest jatkaa silti edelleen setänsä kisällinä ja rikoskumppanina.
Mikään ei ole inhimillisempää kuin omata omatunto ja jatkaa julmia tekoja siitä huolimatta. Scorsese ymmärtää pahuuden jokapäiväisyyden ja kuvaa sitä heltymättömästi.
Nuoruutensa New Yorkin väkivaltaisissa naapurustoissa viettäneellä Scorsesella on Sudenpesästä (Mean Streets, 1973) asti ollut ohjaajana kyky kuvata väkivallan karmeita seurauksia. Hän ei käännä katsettaan väkivallan tuottamalta inhimilliseltä kärsimykseltä ja tuskalta, mistä Casinon kuuluisan hirveä kidutuskohtaus on vain yksi esimerkki.
Killers of the Flower Moon on vanhan ohjaajamestarin surumielistä pohdintaa lännenelokuvien tarjoamasta kuvastosta ja alkuperäiskansoja kohtaan kohdistetusta tappavasta rasismista. Martin Scorsese nostaa esiin haudattuja arpia, joita amerikkalaiset eivät halua muistaa; vihaa, jota ei tunnisteta tai haluta tunnistaa; epäoikeudenmukaisuutta, joka makaa ”Amerikkalaisen Unelman” perustassa; inhimillistä epäinhimillisyyttä, joka piilee meissä jokaisessa.
Yhdysvaltojen historia on täynnä veritekoja, jotka on vain lakaistu maton alle ja haluttu vuosien saatossa unohtaa. Nämä tarinat on myös saatettu ”löytää” ja ne on sittemmin paketoitu meille katsojille tarinoina.
Scorsese ymmärtää tämän Killers of the Flower Moonin lopetuksessa.
Radioteatterin esitys kertoo kuulijoilleen ja studiossa paikalla oleville katsojilleen, mitä William ”Kuningas” Halen oikeudenkäynnin jälkeen tapahtui. Kaiken verenvuodatuksen jälkeen jaetut vankilatuomiot tuntuivat tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Oikeutta ei jaettu valkoisten pelastajien toimesta – ei ollut suurta aseellista välien selvittelyä, jossa paha saa palkkansa.
Lily Gladstonen esittämä Mollie oli elokuvan sielu ja sydän, mutta hänen selviytymistarinaansa ei voi kuvata sanoilla ”mieltä ylentävä”. Scorsese itse astuu valokeilaan elokuvan viimeisellä hetkellä lukiessaan paikalla istuvalle radiokuunnelman yleisölle Mollien kuolinilmoituksen.
Siinä ei ole mitään mainintaa osage-murhista.
Toisaalta tämä osoittaa, että osage-murhat eivät ehkä loppujen lopuksi määrittäneet Mollien loppuelämää, vaan sen uhrina pysymisen sijaan hän sai onnellisen lopun uuden aviomiehen kanssa, kunnes diabetes vei hänestä voiton. Mutta toisaalta miten voin olla uskomatta, että hänen siskojensa murhat eivät olisi määrittäneet häntä.
Voin haluta uskoa siihen, mutta tiedän sen olevan valhetta.
Näin saman tunteen heijastuvan Scorsesen omilta kasvoilta, kun hän seisoi ylpeänä ja kantoi osage-heimon soihtua vastuullisesti.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
