Onko elitististä sanoa, että lyhytelokuvia hyödynnetään tarinankerronnallisena muotona nykyisin liian vähän?
Vasta reilu vuosisata sitten elokuvaviihteen yleistyessä niin sanotut kaksikelaiset, eli maksimissan noin 20 minuuttia pitkät elokuvat, nähtiin täysin varteenotettavana viihteenmuotona. ”Kokoillan elokuvat” keksittiin vasta myöhemmin, mutta pikkuhiljaa pari tuntiset viihdepaketit syrjäyttivät lyhytelokuvat pelkiksi opiskelijatöiksi – typistetysti ja yksinkertaistetusti sanoen.
Tietysti käytettävät resurssit, teknologinen kehitys ja elokuvakielen muodon kehitys on vaikuttanut kehityskulkuun suunnattomasti. Lyhytelokuvia tuotetaan tänäkin päivänä myös muina kuin pelkkinä elokuvauskoulun lopputöinä, mutta enemmänkin kyse on siinä, missä ihmeessä niitä pystyy näkemään?
Yksi vastaus on ennen kokopitkän elokuvan alkua. Pixar-animaatiostudiollahan oli perinteenä aina sisällyttää itse tuottamiaan lyhytanimaatioita teatteriesitysten alkuun. Nykyään suoratoistopalveluihin tungetaan sekä pitkät että lyhyet elokuvat, jotka pitäisi itse sitten osata löytää.
Toisin sanoen oikeastaan olisi parempi kysyä: kuka Pena Peruskuluttaja osaa ja/tai tajuaa etsiä lyhytelokuvia käsiinsä ellei niitä syötetä suoraan lapaan?
Lyhytelokuvien saralla en ole nimittäin itsekään ansioitunut erityisen hyvin.
Mutta kun kuulin, että itselleni eräs tärkeimmistä ohjaajista julkaisi saman aikaisesti peräti neljä (!) uutta lyhytelokuvaa, päätin katsoa ne välittömästi.
Tyylistä ja TikTokista
Wes Anderson (Royal Tenenbaums, Grand Budapest Hotel, Moonrise Kingdom) tunnetaan tunnistettavasta omintakeisesta elokuvallisesta tyylistään, jota moni varmasti kuvaa omituiseksi ja eksentriseksi. Andersonin tyyliin kuuluu muun muassa värikäs tai dramaattinen puvustussuunnittelu ja lavastus, hyvin sommitellut ja kulmikkaat kamera-asettelut, joissa ilmeettömät näyttelijät laukovat vuorosanojaan lakonisesti.
Lyhyesti sanottuna: Wes Andersonin elokuvan tunnistaa helposti, kun sellaisen näkee.
Andersonin tyyliä matkivat TikTok-videot trendasivat jokin aika sitten sosiaalisen median alustoilla. Näissä videoissa ihmiset kopioivat Andersonilta lainattuja elementtejä, kuten musiikkia, leikkaus- ja kuvaustyyliä.
Andersonin tunnistettavat maneerit olivat tapetilla myös tekoälyllä rustattujen ’sekoitusvideoiden’ muodossa – kuten vaikkapa suuren suosion saanut ’Wes Andersonin tyylillä toteutettu Taru sormusten herrasta’ -video. Pinnallisia seikkoja matkivat hauskuuttelut ovat ihan huvittavia meemejä, mutta itselläni ne toimivat enemmänkin kulmakarvan kuin suupielen nostattajina.
Yksinkertainen selitys tälle on se, miten nämä videot eivät onnistuneet tavoittamaan sitä syvää inhimillisyyden kaivoa, josta Andersonin elokuvat ammentavat sisältönsä. Tekoälyllä toteutetut feikkitrailerivideotkin vain roolittivat Sormusten herran hahmot Andersonin vakionäyttelijöillä ja asettivat heidät värikkäisiin maisemiin, samalla kun lakoninen kertojanääni kuvaa tarinaa.
TikTok-trendi on tämän tekstin kannalta olennainen, koska muutaman sekunnin TikTok-videot ovat omalla tavallaan meidän aikamme lyhytelokuvia. Vai pitäisikö pikemminkin puhua minielokuvista? Lyhytelokuva tuntuu terminä aivan liian pitkältä parin sekunnin pätkälle. Eikä lyhyydessä ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Parhaimmillaanhan TikTok-videoissa on alustus ja sen lunastava vitsi, mutta useimmitenhan videot ovat liikkuvia meemejä. Ongelmat nousevat itse palvelusta ja sen käyttämistä algoritmeista, jotka yksipuolistavat käyttäjälle tarjottua sisältöä.
Mutta TikTok-trendeistä näkee hyvin, miten yksipuolinen ajatus ihmisillä on Wes Andersonista; kuinka ohjaaja nähdään vain tyylinsä kautta.
Wes Anderson on paljon enemmän kuin nämä pinnallisesti havaittavat seikat.
Roald Dahl -tetralogia
Wes Anderson käsikirjoitti ja ohjasi neljä lyhytelokuvaa, jotka kaikki perustuvat kirjailija Roald Dahlin (James ja jättipersikka, Jali ja suklaatehdas) tarinoihin.
Henry Sugarin ihmeellinen tarina (The Wonderful Story of Henry Sugar) kertoo tarinan samannimisestä päähenkilöstä, joka varastaa kirjan, jossa lääkäri raportoi muinaisen joogin hänelle kertoman salaisen metodin, kuinka saavuttaa taito nähdä esineiden läpi. Joutsen (The Swan) -lyhytelokuvassa kaksi öykkäriä kiusaa nuorta poikaa. Myrkky (Poison) kertoo tarinan, jossa sotilas yritetään pelastaa myrkkykäärmeeltä. Rotanpyydystäjä (The Rat Catcher) kuvaa nimensä mukaista tuholaistorjujaa, joka kertoo pikkukylän mekaanikolle ja reportterille erilaisia keinoja saaliinsa pyydystämiseen.
Olen ollut Wes Andersonin ihailija siitä alkaen, kun näin hänen stop-motion-animaatioelokuvansa Fantastic Mr. Fox – Kekseliäs kettu, joka sattuu myös olemaan hänen ensimmäinen Roald Dahl -filmatisointinsa.
Jälkikäteen ajateltuna Kekseliäs kettu oli itselleni juuri oikea elokuva tutustua ohjaajaan, koska elokuvassa kiteytyivät ensimmäistä kertaa Andersonin siihen asti nähdyn tyylin kaikki piirteet. Animaatio tarjosi Andersonille ennen näkemättömän kontrollin kaikesta, mitä voi kuvata – vain mielikuvitus oli rajana, kun kamera oli mahdollista asettaa mihin tahansa.

Myrkky (Ben Kingsley ja Dev Patel).
Sittemmin Anderson on palannut animaation pariin elokuvassaan Isle of Dogs (mielestäni Andersonin uran tarinallisesti heikoin työ). Hän on kuitenkin hyödyntänyt stop-motion-animaatiotekniikkaa sittemmin myös näytellyissä elokuvissaan, mukaan lukien Roald Dahl -tetralogiassa.
Kuten edellä toi esille, Andersonin ohjaustöistä on yleisesti syntynyt katsojien mieliin kuva pinnallisesta tyylistä, joka ei tarjoa mitään sisältöä. Tämä on virheellinen käsitys, koska Anderson käsittelee töissään inhimillistä kokemusta todella laajalla tunneskaalalla. Jo ensimmäisistä töistään lähtien Anderson on ollut kiinnostunut kuvaamaan rikkinäisiä ihmisiä ja heidän elämäänsä; kuinka he vuorovaikuttavat toisiinsa nähden ja miten erilaiset traumat vaikuttavat heihin. Elokuvat saattavat pomppia ääripäästä toiseen aivan hetkessä, kun esimerkiksi Steve Zissoun (Bill Murray) pidättäytyvä suru puhkeaa silmittömään raivoon merirosvojen hyökätessä hänen laivaansa Steve Zissoun vedenalainen maailma -elokuvassa. Andersonilla on myös uskomaton taito löytää näistä inhimillisistä hetkistä myös komiikan piirteet – mutta silloin, kun ohjaaja päättää keskittyä tunteen välittämiseen, se oikeasti uppoaa.
Kun joku kritisoi Andersonia pinnalliseksi ja omituiseksi ohjaajaksi, ajattelen aina Andersonin tapaa vetää matto katsojan jalkojen alta. Kuten Steve Zissoun ja Ned Plimptonin (Owen Wilson) välistä epämääräistä ehkä-isä-ehkä-poika-suhteen loppua tai Gustavo H:n (Ralph Fiennes) viimeistä kohtaamista fasistien kanssa The Grand Budapest Hotelin lopussa, näin muutama mainitakseni.
Ja näissä uusimmissa teoksissaan uskalias ohjaaja on kehittänyt ohjauksellista otettaan vieläkin pidemmälle – itseasiassa uskaltaisin jopa väittää, että Wes Anderson kehitti näiden neljän lyhytelokuvansa myötä elokuvaa eteenpäin taiteen- ja viihteenmuotona.
Andersonin lyhytelokuvien nerous piilee siinä, miten Anderson on tehnyt kirjojen filmatisoinneista kirjaimellisia – kutakin tarinaosiota kuvailee henkilö, kenen näkökulmasta tarina on kerrottu, ja kuvailu tehdään suoraan kameraan. Päähenkilöt ikään kuin lukevat Dahlin tekstin teatterin lavalla, jossa lavasteet ja näyttelijät liikkuvat ja näyttelevät tarinan tapahtumat.
Anderson tosiaan näyttää mahdollisimman paljon tulkinnan saumoja, mikä lisää entisestään teatterimaisesti kokeilevan esityksen performatiivista luonnetta. Avustajat tulevat ja menevät ja auttavat näyttelijöitä rekvisiitan kanssa, mutta toisaalta osa tarinan kannalta olennaisista esineistä on kuviteltuja.
Kenen tahansa muun käsissä katsojalle suoraan puhuminen tai teatterin keinotekoisuuden esiin tuominen saattaisi tuntua kömpelöltä keinottelulta, ellei kyse olisi Deadpoolin kaltaisesta itsetietoisesta tarinasta. Andersonin tapauksessa lähestymistapa tuntuu täysin luonnolliselta jatkumolta. Ohjaaja nojaa sataprosenttisesti tarinoiden keinotekoisuuteen, mikä tuottaa yhtäaikaisesti brechtiläistä etääntymistä ja tarinallista imua. Lähinnä mieleen tuleva, yhtä kokeilunhaluinen ja katsojaa samanaikaisesti luotaan työntävä ja tarinaan viettelevä elokuva on Lars von Trierin Dogville.
En tiedä, kuinka kuvailisin Andersonin tetralogiaa, koska ainoa sana, joka tulee mieleeni, on mestariteos. Anderson komentaa kokonaisuutta sekunnin sadasosan tarkkuudella. Lopputulos on samaan aikaan hauska, surullinen, haikea ja jopa oksettava.
Lyhytelokuvan formaatti edesauttaa kunkin teoksen sanoman välittymistä selkeydellä. Anderson ikään kuin lataa jokaisen tarinan täsmällisen toteutuksen ja poistuu paikalta heti asian ilmaistuaan jättäen katsojan ammottavan emotionaalisen kuilun partaalle.
Andersonin neljä uutuuselokuvaa herättävät katsojassa epämiellyttäviä ja ristiriitaisia tunteita.
Roald Dahl -tetralogiaa yhdistäväksi tekijäksi voisi kuvailla sen, miten julmia ja välinpitämättömiä me ihmiset osaamme olla.
Joutsenessa kiusaajat tappavat kauniin joutsenen, joka symbolisoi kiusatun pojan puhtaan sielun tahraamista omalla välinpitämättömyydellä. Myrkky lähtee liikkeelle myrkkykäärmeestä, mutta pelko paljastuu tarinaksi rasismin synkkyydestä. Rotanpyydystäjä on hyytävyydessään jo lähes kauhuelokuvamainen kuvaus siitä, miten itseviha löytää ulkoisen kohteen.
Nelikon mieltä ylentävin teos, Henry Sugarin ihmeellinen elämä lähtee kehyskertomusten kautta liikkeelle yksittäisen ihmisen tylsyydestä ja itsekkyydestä, mutta lopulta päätyy siihen, miten voimme käyttää kykyjämme muiden auttamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen – vaikkakin tarve hyväntekeväisyyteen saattaa herätä näistä samoista epäitsekkäistä lähtökohdista.
Roald Dahl -lyhytelokuvat olisi voinut suht vaivattomasti yhdistää yhdeksi pitkäksi elokuvaksi Roald Dahlin elämää käsittelevän kehyskertomuksen kautta, koska Dahlia itseään näyttelee niin virheettömästi Ralph Fiennes. Mutta tarinoiden kehystäminen kirjailijan elämän kautta olisi todennäköisesti vienyt niiden tehoa huomattavasti – Anderson löysi toimivan ratkaisun kuvata jokaisen tarinan päätteeksi lyhyellä tekstin pätkällä, milloin Dahl kirjoitti tarinan tai mistä hän ammensi siihen inspiraatiota.
Nämä tarinoiden taustoja kuvaavat lyhyet tekstit ovat ytimekkäitä ja painokkaita – aivan kuten itse elokuvatkin.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
