Elokuvakritiikkiä käsittelevä kolumnisarja tulee päätökseen. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa perinteisen elokuvaa tai tv-sarjaa käsittelevän analyysin.
Tapahtui edellisessä jaksossa…
Kahdessa edellisessä elokuvia ja elokuvakritiikkiä koskevassa tekstissäni pyrin tuomaan esille elokuvien kokemisen ja näkemisen tapoja. Jälkimmäinen kolumnini pyrki selventämään ensimmäisen tekstin epäselvyyksiä ja tuomaan esille uusia näkökulmia Rotten Tomatoes -sivuston mittareiden käsittelyn kautta.
Uskon trilogian kolminaisuuden voimaan, joten tämä teksti toimii kolumnisarjani (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) päättävänä osana.
Jatkan vielä siitä, mihin jäin Rotten Tomatoes -tekstissäni, jossa nostin jälleen esille kritiikin tärkeyden elokuvien ymmärtämisessä. Oscar-gaalan myötä olimme jälleen tilanteessa, jossa viime vuoden elokuvia ja niiden teknisiä suorituksia arvotettiin keskenään. Palkintojenjako oli absurdia vuoden osalta, jolloin elokuvia ei juurikaan ilmestynyt. Oscareista joka vuosi syntyvä uutisointi on osa samaa keskustelua, jota käydään kun puhutaan elokuvien keräämistä arvioista ja arvostuksesta. Sama reaktio näkyi, kun Citizen Kane menetti 100 prosentin tuoreustakuunsa kriitikoiden tomaattimittarissa, kun sen sijaan esimerkiksi koko perheen elokuva Paddington 2 porskuttaa edelleen ilman yhtään negatiivista arviota kriitikoilta.
Käytän tämän kolumnin käsittelemällä elokuvien, elokuvaohjaajien sekä taiteen ja viihteen vertailua.
Elokuvien vertailun erilaiset lähtökohdat
Näin jokin aika sitten lainauksen unkarilaiselta elokuvaohjaajalta Béla Tarrilta, jota en nopean taustatyön jälkeen onnistunut paikantamaan uudelleen. En ole varma, oliko kyseinen lainaus edes herralta peräisin. Luotetaan, että se oli. Tuon lyhyen lainauksen sanoma painautui mieleeni.
Se kuului jotakuinkin näin: jokainen elokuvaohjaaja on oma persoona ja ääni, jonka takana on oma, yksilöllinen historiansa, oma kulttuurinsa ja oma tapansa kuvata maailmaa, minkä takia heitä ja heidän töitään ei ole mahdollista vertailla (tai arvostella) keskenään.
Ymmärrän, mitä Tarr (oletetusti) tarkoittaa tuolla, ja olenkin sekä samaa että eri mieltä tuon lainauksen kanssa.
Kuten edellisissä kolumneissani toin esille, nähdäkseni jokainen elokuva asettaa omat tavoitteensa ja tarpeensa tarinansa kautta. Jokaisessa teoksessa on tietty taiteellinen tai viihteellinen pyrkimys, jota teoksen tekijä yrittää välittää. Tarkastelun kriteerit tulisi jokaisen elokuvan kohdalla olla tapauskohtaiset. Elokuvan voidaan arvioida olevan ”täydellinen”, jos se onnistuu saavuttamaan omat tavoitteensa.
Esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen ja Primer ovat kaksi scifi-genren edustajaa, joissa tarinan pääosassa on aikamatkustus ja sen aiheuttamat komplikaatiot. Samasta aihealueesta huolimatta kyseessä on kaksi täysin erilaista elokuvaa täysin eri tavoitteilla. Primer on tarkoituksellisesti vaikeasti tajuttava aivopähkinä, joka käsittelee ahneutta ja kateutta ja käyttää aikamatkustusta metaforana näihin paheisiin uppoutumiselle. Paluu tulevaisuuteen sen sijaan on viihde-elokuva, joka käsittelee sitä, miten äiti ihastuu teininä tulevaisuudesta tulleeseen omaan poikaansa.
Molemmat elokuvat ovat loistavasti kirjoitettuja, mutta toinen kutsuu katsojan pohtimaan tarkemmin omaa tarinaansa ja toista – no – ei kannata ottaa liian vakavasti, jos siitä haluaa nauttia.
Samoista lähtökohdista huolimatta tarinat lähtevät jo heti kättelyssä eri urille saavuttaakseen omat tavoitteensa. Paluu tulevaisuuteen haluaa, että katsoja viihtyy Marty McFlyn (Michael J. Fox) kanssa ja kokee katharsiksen tarinan kautta. Primer ei päästä katsojaa helpolla, koska se uppoutuu aikamatkustuksen mekaniikan syvään päätyyn – ja jättää tarinansa kronologian tarkoituksellisesti epäselväksi.
Miten tai millä kriteereillä asettelisin saman ohjaajan teokset?
Otetaan esimerkiksi Steven Spielbergin elokuvat E.T., Pelastakaa sotamies Ryan ja Häivähdys purppuraa jollekin hyvä/huono -asteikolle? Onko voittaja teos, jonka olen katsonut kaikista eniten? Vai onko paras teos, joka on viihdyttävin? Tai kypsin? Eniten palkintoja kahminut? Parhaat arvostelut kerännyt?
Näistä lähtökohdista käsin mielestäni on erittäin turha tehdä paremmuuslistausta laadullisesti elokuvien välillä, vaikka elokuvat olisi mahdollista asettaa samaan genreen tai ne olisivat samalta ohjaajalta.
Tästä huolimatta paremmuuslistoja kootaan jatkuvasti. Näitä ranking-listoja lukiessa saa paremmin käsityksen listan tekijästä, koska niiden tekoa ohjaavat henkilökohtaiset tottumuksemme – eli nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. Ranking-listoissa on kyse subjektiivisesti koetusta paremmuudesta, vaikka ne pyritään esittämään objektiivisena totuutena vaikkapa IMDb tai Rotten Tomatoes -sivustojen arvosanoihin vedoten.
Elokuvien vertailu on yhtä normaalia, kuin vaikkapa näyttelijöiden tai ohjaajien rankkaaminen keskenään. Kenellä on enemmän ja laadukkaampia klassikoita. Kuinka ihmeessä voisin verrata ”paremmuuden” näkökulmasta vaikkapa Jacques Tatia ja Steven Spielbergiä keskenään?
Näillä kahdella ohjaajalla on aivan erilainen tyyli ja tulokulma elokuvan tekemiseen, minkä lisäksi heillä on myös aivan eri taustat. Tati on ranskalaisen elokuvakomiikan ikoni, joka keskittyi töissään enemmän sanattomaan komiikkaan ja Spielberg taasen on luultavasti monipuolisin elokuvaohjaaja, joka on koskaan työskennellyt sekä viihteen että draaman parissa.
Onko Béla Tarr siis täysin oikeassa?
Jos elokuvan tarkoitus huumorin keinoin kuvata modernin elämän absurdiutta lämmöllä, Jacques Tatin Playtime on tällä mittarilla ranskalaisen sanattoman elokuvakerronnan mestariteos. Se ei valitettavasti menestynyt ilmestyessään ja tuotti taloudellisia ongelmia ohjaajalleen.
Jos elokuvan tarkoitus kuvata sodan kauhuja realistisesti, Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania on täysin oikeutetusti vaikutusvaltaisin moderni sotaelokuva. Elokuva toteutus ja sen esittelemä dokumentaarinen tyyli oli niin innovatiivinen ja toimiva sodan kuvaamisen suhteen, että jokainen sotaelokuva ja -sarja on sen jälkeen ottanut Spielbergin merkkipaalusta mallia (ja mielestäni parhaiten mallia otti Spielbergin itsensä ja Tom Hanksin tuottama Band of Brothers – taistelutoverit). Spielberg voitti menestyselokuvastaan parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon.
Miten nämä kaksi täysin eri genreä edustavaa teosta olisi mahdollista laittaa samalle viivalle?
Elokuvien laadullinen vertailu
Periaatteessa esitin edellä näkökulmat, jotka puhuvat Béla Tarrin lainauksen puolesta – ja nyt kerron miksi olen tämän teesin kanssa eri mieltä.
Yksittäisten elokuvien tarkastelujen lisäksi (eli miksi elokuva toimii / ei toimi?) kriitikon on mahdollista tarkastella töitä laadullisesti toisiinsa verraten, yhtymäkohtia etsien. Mikään elokuva ei ole syntynyt tyhjiössä ja vaikka kaksi teosta olisivat esteettisesti, teemallisesti tai kulttuurillisesti kaukana toisistaan, niillä voi olla aina jotain yhteistä.
Nähdäkseni parhaimmillaan vertaileva tarkastelu auttaa erottamaan teosten toimivia tai toimimattomia elementtejä kokonaisuudesta ja näkemään elokuvien asettamia tavoitteita ja niihin pääsemistä.
Otan käsittelyyn ja vertailen kahta edellä mainitsemaani mestariteosta, jotka eroavat kuvallisesti toisistaan kuin yö ja päivä:
Jacques Tatin Playtime ja Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan.
Vastaus vertailun mahdollisuuteen ei löydy elokuvien genreistä, vaan itseasiassa tavoitteista ja ennen kaikkea ohjaajien hyödyntämistä välineistä – eli miten teokset saavuttavat päämääränsä.
Analyyttisen vertailevan tarkastelun näkökulmasta on mahdollista vertailla, kuinka elokuvat saavat välitettyä omat persoonalliset viestinsä tai tunteensa hyödyntämällä sekä samoja että erilaisia visuaalisen ja äänellisen tarinankerronnan keinoja.
Molemmat elokuvat tuottavat tehokeinon avulla tehokkaan illuusion kaaoksesta.
Tapaus: Tati & Spielberg
Spielbergin sotaelokuva imaisee katsojan tarinansa kaaokseen heti lyhyen intronsa jälkeen. Spielberg tuo kuuluisan Normandian maihinnousun kuvastolla katsojan mukaan sodan kauhuihin. Perspektiivi on taistelukentällä ja katsoja joutuu välittömästi luotisateeseen veren ja suolenpätkien sekaan. Sota räjähtää päin katsojan naamaa rytinällä. Pelastakaa sotamies Ryanin päätyttyä katsoja voi melkein tuntea itsensä veteraaniksi.
Tati sen sijaan pitää katsojan etäällä, eräänlaisena kaukaisena tarkastelijana Playtime -elokuvan tapahtumille. Ranskalaisohjaaja ei käytä hahmojensa kuvaamisessa kertaakaan lähikuvaa, vaan kuvaa kokonaisia otoksia mahdollisimman kaukaa ja mahdollisimman suurella ihmisjoukolla. Kuvattavana olevat näyttelijät ja ekstrat ovat jatkuvasti osana kaupunkia ja erottamaton osa ympäristöä, jossa hahmot asuvat ja liikkuvat. Katsojan on itse seurattava, mitä verkkaisesti etenevissä, mutta toimintaa pursuavissa kohtauksissa tapahtuu.
Tati ei tuo mitään katsojan iholle, vaan kutsuu katsojan nojaamaan tuolillaan eteenpäin ja seuraamaan toisilleen tuntemattomien ja satunnaisten ihmisten kohtaamisia. Tati orkestroi kohtaukset kiireisen ja eläväisen kaupunkielämän mukaisella kaaoksella.
Molempien elokuvien kuvaama kaaos välittyy katsojalle äänisuunnittelun ja -editoinnin muodostaman kakofonian ansiosta, jossa erilaiset äänitehosteet muodostavat äänellisen maton, josta kaaoksen sekamelska rakentuu.
Spielberg käyttää uraauurtavaa äänimaailmaa (jokaisessa Ryanin jälkeisessä sotaelokuvassa on ollut samanlainen shell shock -efekti, jossa kaikki äänet hukkuvat) ja dokumentaarisia tyylikeinoja, kuten käsivarakuvausta, likaisen ja verisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Tati sen sijaan tyytyy 70mm filmin avulla täyttämään massiiviset, Pariisin ulkopuolelle rakennetut lavasteensa näyttelijöillä, joiden kanssa hän sopi kohtauksen koreografiasta yksitellen. Tatin pääasiallisesti staattiset kuvat ovat täynnä kaaosta ja vilinää. Todellisuudessa jokainen kohtaus oli harjoiteltu, jotta kaupungin yöklubi heräisi eloon muurahaiskeon tavoin.
(Yritin etsiä Tatin elokuvan kohtauksesta klippiä Youtubesta, mutta sopivaa ei pätkää ei löytynyt jaettavaksi. Suosittelen katsomaan koko elokuvan ja kiinnittämään huomiota, miten hallitusti Tati tasapainoilee kaaoksen kanssa ja samalla esittelee huumorin mosaiikin, johon kuuluu kymmenittäin ristiin rastiin risteileviä hahmoja ja tilanteita.)
Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, Tati ja Spielberg eivät voisi olla yhtäaikaisesti sekä kauempana että lähempänä toisiaan taiteellisesti, tyylillisesti tai lopputulostensa osalta. He molemmat hyödyntävät samoja metodeja hiukan eri tavoin omien visioidensa toteuttamiseksi. Playtime kuvaa modernin ranskalaisen kaupunkielämän kiirettä ja Pelastakaa sotamies esittää brutaalia sotaa, joka sodittiin vajaa 30 vuotta aiemmin Ranskan maaperällä (okei, tajusin vasta nyt, että molemmat elokuvat sijoittuvat Ranskaan). Molemmissa teoksissa kaaos esittää elintärkeää roolia, jota ilman kumpikaan elokuva ei tuntuisi samalta.
Katsojana minulle on tärkeintä, että ohjaavat tietävät, mitä he haluavat kohtaukseltaan ja osaavat herättää katsojassa halutun tunteen tai abstraktin ajatuksen elokuvakerronnan keinoilla.
Lopputuloksina ovat jälkipolville elokuvat, joista välittyvät erilaiset kaaoksen olomuodot, jotka pysyvät pinnallisesta kaaoksesta huolimatta tekijöidensä kontrollissa.
Viihteen ja taiteen vertailu
Yksi selkeimmistä ja näkyvimmistä vertailun muodoista sekä elokuvaharrastelijoiden että -ammattilaisten keskuudessa on niin sanottu viihteen ja taiteen vertailu.
Tarkoitan ilmiötä, jossa kriitikoiden, katsojien ja kuluttajien keskuudessa taide ja viihde asetetaan napit vastakkain. Toisessa ääripäässä viihteen rinnalla on laajan yleisön suosio ja taloudellinen menestys, ja sitä vastakkaisena nähdään taiteelliset riskienotot, arvostus ja suosio pienempien piirien keskuudessa.
Tämän lisäksi tekijöitä lajitellaan viihde- ja taide-elokuvien ohjaajiin. Tämä on nähdäkseni turhaa, koska mielestäni taiteenlajinsa ymmärtävät indie- ja art-house-ohjaajat pystyisivät halutessaan tuottamaan täysin kaupallista ja menestyvää materiaalia. Vastaavasti valtavirta viihteen puolelta olisi mahdollista tehdä pienemmän budjetin töitä, jotka venyttävät ja koettelevat perinteisen tarinankerronnan rajoja.
Kyse on oman taiteenlajin mahdollisuuksien ja omien heikkouksien ja vahvuuksien tunnistamisesta.
Michael Bay halusi tunnetusti tehdä isojen blockbuster-elokuviensa menestymisen jälkeen ”vakavasti otettavan” draaman. Tämän projektin nimi oli Pearl Harbour. Kesken kuvausten Bay kuitenkin tajusi, ettei osaa olla ohjaajana muuta kuin oma itsensä – ja tästä olen iloinen niin hyvässä kuin pahassa. Pearl Harbour ei ole mikään sotaelokuvien mestariteos ja sen käsikirjoituksessa on paljon parannettavaa, mutta se on ennen kaikkea tekijänsä näköinen.
Vaikka tunnistan ja erotan taiteen ja viihteen kategoriset ääripäät toisistaan, luonnossa niihin harvoin törmää niiden puhtaissa muodoissa. Tarkoitukseni ei ole myöskään arvottaa niitä keskenään, koska molemmissa on omat puolensa.
Silloin tällöin on mahdollista törmätä kumman tahansa puolen läpikäymään identiteettikriisiin.
Usein toisen menestyksen saavuttaminen saa haluamaan toista. Viihdetehtailijat toivovat arvostelumenestystä ja pienten elokuvafestivaalien arvostelumenestyjät kaipaavat ison yleisön hyväksyntää. Jos näistä kahdesta ääripäästä pitäisi valita, mielestäni viihdyttäjänä toiminen ja siihen liittyvien tekniikoiden ja taitojen hallinta on aivan liian aliarvostettua. Mikään ei ole vaikeampaa kuin yleisön viihdyttäminen. Monimutkaisissa taide-elokuvissa voi olla syväluotaavia uria ja teemoja, mutta jos lähdet viihde-elokuvan jälkeen teatterista alla päin, jokin on mennyt jossain pieleen.
Menestyviä viihde-elokuvia tehtaileva ohjaaja usein leimataan negatiivissävytteisesti viihdyttäjäksi tai ”kaupalliseksi ohjaajaksi”. Luontaisena vastareaktiona tälle leimalle tekijä hamuaa taiteellista hyväksyttävyyttä muilta, vaikka olisi maailman paras ohjaaja katsojien viihdyttämisessä.
Miksi viihdyttäjänä toimiminen vaatisi taiteellista arvostusta?
On tietysti monia elokuvia, jotka ovat taiteellisia ja viihdyttäviä. Jossain näiden kahden ääripään välissä on eräänlainen taiteen ja viihteen, kaupallisen ja arvostelumenestyksen yhdistämisen pyhä liitto, jota studiot aina havittelevat palkatessaan isolle yleisölle tuntemattomia indie-ohjaajia elokuva- ja tv-sarjojensa ruoriin.
Elokuvat ja tv-sarjat, joista iso yleisö nauttii ja kriitikot rakastavat.
Nostan aina tällaisissa tilanteissa esille kaksi amerikkalaista elokuvantekijää: David Lynchin ja – yllätys, yllätys – aiemmin mainitun herra Steven Spielbergin.
Tapaus Lynch
David Lynch on harvinaisuus taiteellisten ohjaajien joukosta, koska hän nousi 90-luvulla populaarikulttuurin aallonharjalle ja valtavirran tietoisuuteen Twin Peaks –tv-sarjan ansiosta. Jos Lynchin surrealistisempien töiden takia et ole vakuuttunut hänen ”perinteisen” draamaelokuvan tekemisen kyvyistä ja tarinankerrontataidoista valtavirtaohjaajana, suosittelen tutustumaan hänen töihinsä tarkemmin. Lynchin taidot ilmenevät viimeistään The Straight Story -elokuvassa, joka on tehty yhteistyössä erään, pienistä indie-tuotannoistaan tunnetun Walt Disney Pictures -tuotantoyhtiön kanssa.
Lynch on neljän vuosikymmenen aikana tehnyt vain kourallisen elokuvia. Hänen kaupallinen menestyksensä ei ole ollut kovin kummoinen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Elefanttimies oli suuri menestys, josta Lynch sai paljon positiivista huomiota ja Oscar-ehdokkuuksia, mutta Twin Peaks lopulta asetti ohjaajan kestävään maailmanmaineeseen. Lynch on kuitenkin onnistunut pitämään kiinni tyylistään ja identiteetistään omista taloudellisista realiteeteistaan huolimatta. Lynchin omalaatuisessa Tilaa unelmoida –elämänkerrassa käsitellään hänen henkilökuntansa suuruutta ja minkälaisia taloudellisia paineita tämä luo taiteilijalle.
Jos Lynch ei olisi pyrkinyt elämään taide-elämää (Lynchin itsensä käyttämä termi art-life), hänestä olisi mielestäni voinut tulla uusi Steven Spielberg.
Etkö usko? Hauskana triviatietona mainittakoon, että George Lucas tarjosi Jedin paluun ohjaajan pestiä sekä Lynchille että Spielbergille.
Tietysti voidaan väittää, että Lynchin työt ovat kokeneet ristiriitaisia vastaanottoja, mutta tämähän on vain taiteen yksi peruselementeistä: taide herättää erilaisia tunteita eri katsojissa. Lynch on poikkeuksellinen amerikkalaisten ohjaajien joukossa, koska hän uskaltaa sukeltaa periamerikkalaisen psyykeen synkimpiin kolkkiin – aivan kuten todellisen taiteilija kuuluukin.
Spielbergistä vielä kerran
Jos tämä ei vielä käynyt selväksi, rakastan Spielbergin elokuvia. Hän on yksi harvoista ohjaajista, joka on onnistuneesti ottanut uusia tekniikoita ja teknologioita käyttöönsä tehdessään ajattomia klassikkoteoksia. Steven Spielberg ei ole mielestäni turhaan yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvaohjaajista.
On muistettava, että häntä pidettiin pitkään pelkästään viihteellisenä ja isojen blockbuster-elokuvien ohjaajana. (Itseasiassa Spielbergin Tappajahai loi blockbuster-käsitteen, joten ei ihme, että nimitys jäi.)
80-luvulta alkaen Spielberg kuitenkin alkoi yhä enenevissä määrin ohjata isojen seikkailu- ja scifi-elokuvien lisäksi perinteisiä draamaelokuvia, kuten Häivähdys purppuraa (1985), Auringon valtakunta (1987), Always – ikuisesti (1989). Kaikki kulminoitui Schindlerin listaan (1993), josta Spielberg voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa.
Kaikesta menestyksestään huolimatta Spielberg on mielestäni tällä hetkellä aivan liian aliarvostettu ohjaaja.
En tiedä, onko tämä hiipuminen vain osa prosessia, jossa liika menestys alkaa kääntyä tekijää vastaan. Ehkä Spielberg on niin kauan ollut paras ja menestynein ohjaaja, että olemme jo kyllästyneet häneen. Jos kuka tahansa uusi ohjaaja tulisi ja ohjaisi tänä päivänä elokuvat Vakoojien siltä ja The Post, väitän, että häntä juhlittaisiin uutena elokuvaohjaajien nousevana lahjakkuutena.
Odotamme Spielbergiltä aina jotain maailmaa mullistavaa, vaikka hänen viimeisimmät amerikkalaisen yhteiskunnan moraalia kuvaavat teokset ovat mestarillisella otteella toteutettuja.
Spielbergin suvereeniutta ohjaajana kuvaa se, että hän pystyy ohjaamaan peräkkäin elokuvat, jotka ovat toistensa vastakohdat:
80-luvulla Indiana Jones ja tuomion temppelin jälkeen Spielberg valitsi seuraavaksi projektikseen Häivähdys purppuraa -filmatisoinnin.
Schindlerin lista ja Jurassic Park ilmestyivät molemmat vuonna 1993.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus ilmestyi vuonna 2011, minkä jälkeen vuorossa oli seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut elämänkertadraama Lincoln.
Vain viittä vuotta myöhemmin, vuonna 2017 Ready Player Onen kuvausten päätyttyä Spielberg rakastui The Postin käsikirjoitukseen. Elokuva kuvattiin ja tuotettiin niin nopealla aikataululla, että The Post ilmestyi ennen aiemmin kuvattua Ready Player Onea (tietysti jälkituotannossa tehosteiden viimeistely vei suuren osan ajasta).
Jos otat minkä tahansa Spielbergin ohjaaman kohtauksen tai jakson, seuraa miten hän liikuttaa kameraa, mitä hän korostaa, ja miten taloudellisesti elokuva välittää informaation, hahmon ajatuksen tai tunteen katsojalle.
Esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanissa on mielestäni upea kohtaus, jota ei edes oteta huomioon elokuvasta keskusteltaessa, koska kyseinen hetki on juuri brutaalin ja intensiivisen maihinnousujakson jälkeen.
Normandian maihinnoususta on kolme päivää ja Kapteeni Miller (Tom Hanks) saapuu antamaan omalle esimiehelleen edellisen tehtävän debriefing–tiedonannon. Kapteeni on taistellut miestensä kanssa saksalaisia vastaan luultavasti yötä päivää ja väsymättä. Hän saapuu esikunnan väliaikaiseen tukikohtaan. Hänen kasvonsa ovat harmaat ruudista. Millerin väsynyt katse suuntautuu hetkeksi esikunnan sotilaiden perustarvikkeisiin: lämpimään vesiastiaan, jota käytetään parran ajamiseen, ja kahvipannuun, josta juuri kaadetaan herkullista, höyryävää kahvia.
Näillä yksinkertaisilla leikkauksilla katsojan on mahdollista laskea osat yhteen ja tuntea Millerin kokema väsymys.
Tämä kohtaus voidaan toisaalta laittaa käsikirjoittajan piikkiin.
Vastaava esimerkki timantin tarkasta tarinankerronnasta voi nähdä jo heti seuraavassa kohtauksessa, kun selviää, että Miller joutuu hankkimaan itselleen kielitaitoisen tulkin. Korpraali Uphamin (Jeremy Davies) ja Millerin ensitapaaminen tapahtuu pääosin yhden keskeytymättömän otoksen aikana. Kohtauksen taustalla pauhaa amerikkalainen sotakoneisto rekkoineen ja sotilaineen ja sota-aluksineen. Kömpelö ja laiha Upham ei vakuuta etulinjassa taistelevana sotilaana, koska hän yrittää ottaa ensiksi kirjoituskoneen mukaan kentälle. Spielbergin ohjaus antaa tilaa vitsikkäälle leikkaukselle, kun Upham nostaa suuren vaivannäön jälkeen kirjoituskoneensa valmiina lähtöön, mutta yhtenäisen otoksen päättävä leikkaus paljastaa Millerin pitämässä kädessään lyijykynää.
Katso kohtaukset alta ja ihastu Spielbergin hallitun vaivattomaan katsojan käsittelyyn.
Itseasiassa tajusin juuri, miten paljon Tatin käyttämiä elementtejä ja kokovartalokomiikkaa Uphamin härdellissä on.
Palkintoja ja taikatemppuja
Kuten mikä tahansa teksti, yksittäinen elokuva on sarja erilaisia merkkejä (sanat, kuvat, musiikki, editointi jne.), jotka tekijät ovat muodostaneet ja jotka tuottavat (toivon mukaan) katsojassa joko älyllisen tai tunteellisen reaktion (tai molemmat). Reaktio voi olla positiivinen, negatiivinen tai ristiriitainen.
Elokuva voi olla viihdyttävä tunteiden vuoristorata tai brechtiläiseen vieraannuttamiseen nojaava teos, mutta mitä ymmärrettävämmin tuo viesti esitetään, sitä useampi katsoja pysyy ”kärryillä” ja näin ollen siitä nauttii.
Ainakin teoriassa.
Tietysti on lukematon määrä sivuseikkoja, jotka vaikuttavat elokuvasta nauttimiseen. Teema tai sanoma voi olla katsojan mielestä epämiellyttävä, tai kyse voi olla pinnallisista asioista, jotka eivät vetoa katsojaan, kuten vaikkapa näyttelijän naama (esim. Matt Damon) tai elokuvan toteutuksen seikka (huumori, tehosteet, kuvaus- tai editointityyli). Yleisesti ottaen pinnallisista seikoista valitetaan enemmän kuin tarinan näkymättömille rakenteellisille tai hahmopsykologiaan liittyville asioille. Pinnalliset seikat huomataan helposti ja niihin on vielä vaivatonta tarttua.
Tässä astumme taas makuasioiden maailmaan ja totuttuihin käytäntöihin, jotka jälleen kerran vaikuttavat elokuvasta nauttimiseen. Monet aikaansa edellä olevat elokuvat löydetään uudelleen vasta vuosien kuluttua ilmestymisestään ja saavat ansaitsemaansa arvostusta.
Katsojat ja kriitikot eivät ole aina valmiita uusiin ideoihin, esittämistapoihin ja totuttuja toimintatapoja tai kulttuuria kyseenalaistaviin teoksiin. Rakastan elokuvien laadullisia vertailuja keskenään, kun pystyn hahmottamaan tekniikoiden sovellutuksia, kehityskulkuja ja temaattisia yhteneväisyyksiä, niin kuivalta kuin se kuulostaakin.
Ranking-listat ja elokuvien keskinäinen pinnallinen arvottaminen eivät kiinnosta enää minua ainakaan perinteisessä mielessä. Hyvä esimerkki itseäni kiehtovista listauksista löytyy Youtube-kanavalta CineFix – IGN Movies and TV. Kanava listaa erilaisia Top 10 -listoja, mutta ne listat eivät niinkään arvota teoksia, kuin juhlivat elokuvataidetta temaattisesti rikkailla ja runollisilla pohdinnoilla.
Olin pitkään mukana vuosittaisessa arvottamisprosessissa, kun reagoin Oscar-gaalaan tekemällä erilaisia veikkauslistoja ja suutuin, jos ”oikea” elokuva ei voittanut myötä. Suhtaudun vuosi vuodelta ristiriitaisemmin elokuvien palkintotilaisuuksiin, koska periaatteessa haluaisin juhlia elokuvaviihdettä ja -taidetta, mutta minua kalvaa palkintojen jaon pinnallisuuden lisäksi voittajien ja häviäjien ja ehdokkuuksien antamisen ympärillä vellova keskustelu. Joka vuotisessa keskustelussa ja uutisoinnissa keskitytään elokuvien ulkopuolisiin seikkoihin, joita gaalan livelähetys itsessään tarjoaa.
Oscarit ovat osa elokuvamarkkinoinnin koneistoa. Parhaan elokuvan voittaja saa osakseen lisääntynyttä kiinnostusta, joten tietysti studiot haluavat panostaa rahallisesti palkintokampanjoihinsa. Joka vuosi ilmestyy monia elokuvia, jotka eivät saa ansaitsemaansa arvostusta tai unohtuvat vuosien mittaan, koska niitä ei nostettu pienen sisäpiiriporukan toimesta palkintopalleille. Uutta voittajaa verrattaan edellisten vuosien voittajiin ja pohditaan, kuka olisi ansainnut ja minkäkin palkinnon.
Täydellisessä maailmassa vertailun ja arvottamisen sijaan jokainen elokuva palkittaisiin, koska elokuvan tekeminen on todella suuren työn ja vaivan takana. Emme aina huomaa tai osaa arvostaa ammattitaitoa, koska elokuvantekijät ovat parhaimmillaan kuin taikureita: heidän tehtävänsä ei ole näyttää sinulle, kuinka taitavia he ovat taikomaan.
Kun esirippu viimein nousee, parhaimmassa tapauksessa kaikki osaset loksahtavat paikoilleen.
Kaikista paras temppu on se, että sen pienen hetken ajan unohdat päiväsi tapahtumat ja uskot edessäsi esitettävän taikatempun, rakennetun illuusion olevan totta.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
