Joseph Francis ”Buster” Keaton syntyi 128 vuotta sitten 4. lokakuuta 1895. Vaudeville-esiintyjäperheen kasvattina hän pääsi kehittämään oman lavapersoonaansa ja kehittämään komedia repertuaaria yhdessä vanhempiensa kanssa. ”Kolme Keatonia” esityksen kerrotaan olleen oman aikansa rajuin performanssi, josta perhe joutui usein myös lainvalvojien silmätikuksi.
Esitykseen kuului se, että Joseph-isä heitteli rankoin ottein poikaansa ympäri lavaa. Joskus Buster saattoi lentää jopa yleisön sekaan, jos katsoja sattui huutelemaan esityksen aikana. Viskomisen avittamiseksi pojan selkään ommeltiin kahva, josta isä sai napattua helposti kiinni.
Raju esitys kuitenkin oli vain esitystä, jossa nuori Buster oppi horjahtelemaan, kaatumaan ja laskeutumaan ilmalennosta ilman ruhjeita, rikkoutuneita luita tai mustelmia. Ruhjeettomuus kävi myös todisteena viranomaisille siitä, ettei lavalla esitetty väkivalta ollut muuta kuin osa perheen show’ta.
Buster oppi vaudeville-esityksissä myös erään toisen tärkeän läksyn, josta oli myöhemmin hyötyä etenkin hänen mykkäelokuvissaan.
Koomikko nimittäin huomasi, että yleisön naurut vähenivät, jos hän itse nauroi. Nuori poika kun toisinaan saattoi innostuksissaan alkaa nauttia viskomisestaan niin kovasti, että itse alkoi naureskelemaan ja hekottelemaan innosta soikeana. Esityksen tarkoitus oli tarjota hupia yleisölle, joten hän omi esitykseen ilmeettömät kasvot, joista esiintyjä tulikin elokuvien myötä tunnetuksi.
Buster Keatonin toinen kutsumanimi olikin ”Suuri kivikasvo”.
Elokuvien pariin Buster Keaton päätyi ikään kuin vahingossa. Helmikuussa 1917 Keaton tapasi mykkäkomedioistaan kuuluisan Rosco ”Fatty” Arbucklen, joka nappasi hänet esiintymään kanssaan saman vuoden 1917 kaksikelaiseen Butcher Boy -lyhytelokuvaansa. Arbuckle oli välittömästi vaikuttunut Keatonin luontevasta läsnäolosta ja esiintymisestä kameran edessä.
Perimätiedon mukaan Keaton halusi saada elokuvakameran lainaan ennen ensimmäistä varsinaista kuvauspäivää, jotta hän voisi tutkia sitä, ja toden totta hän sai purettua, tutkittua ja kasattua kameran takaisin kokoon seuraavaksi päiväksi. Keaton halusi ymmärtää, miten kamera toimii.
Kameran läsnäolo tulikin leikkisän luontevasti osaksi Keatonin omien elokuvien huumoria. Siirryttyään kokoillan elokuviin hän otti kaikki keinot käyttöönsä toinen toistaan mielikuvituksellisempien vitsien kehittämiseen erilaisten kamera- ja leikkaustrikkien avulla. Kovaa kyytiä ja kaunokaisia (Sherlock Jr., 1924) -elokuvassa esimerkiksi nähdään elokuva elokuvan sisässä, johon Keatonin esittämä elokuvaprojektorin hoitaja päätyy. Leikkaukset on ajoitettu taitavasti siten, että syntyy illuusio Busterin siirtymisestä kohtauksesta toiseen.
Buster Keatonin erinomaisuus viihdetaiteilijana ja mykkäelokuvien visionäärinä liittyy juuri hänen koomisen ajoituksensa, ymmärryksensä, kokemuksensa ja taitojensa muodostamaan kokonaisuuteen. Hän ei pelkästään ollut taitava vaudeville-esiintyjä, joka pystyi hyödyntämään kehoaan hengenvaarallisissa ja akrobatiaa vaativissa isoissa ja pienissä stunteissa. Keatonille muodostui käsitys ja ymmärrys elokuvan muodon tarjoamiin mahdollisuuksiin vitsien kertomisen välineenä. Koomikko pystyi asettumaan katsojien asemaan ja käyttämään elokuvakieltä katsojan odotusten vastaisesti visuaalisten vitsien kertomisessa.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia.
Monet Keatonin mykkäelokuvien kekseliäimmistä vitseistä ovat lähtökohtaisesti elokuvallisia, joten ne toimivat ja ovat mahdollisia vain ja ainoastaan elokuvan muodossa.
Keatonin elokuvissa nähdään oman aikansa innovaatioita, kuten ovelia leikkauksia, trikkikuvauskeinoja ja muita tehosteita, jotka tekevät niistä oman aikansa ”tehoste-elokuvia”. Tehosteista huolimatta Keatonin elokuvat pohjaavat muiden aikalaistensa tavoin fyysiseen slapstick-komiikkaan, jossa lyödään, kaadutaan, pyöritään, hypitään, pompitaan tai tiputaan korkealta mahdollisimman hullunkurisesti ja kiusallisesti.
Fyysisiin suorituksiin Keaton myös pyrki stunteissa, jotka vaikuttavat nykykatsojan silmin aivan pähkähulluilta. Stuntit muodostavat teoksien toiminnallisen pohjan. Kenraali ja Laivakalle nuorempi ovat toimintaelokuvien lajityypin varhaisia ilmentymiä, jotka pärjäävät akrobaattisuudessaan vaikkapa nykystandardein kehutulle John Wick -elokuvasarjalle. Itse asiassa John Wick: Chapter 2 nostaa hattunsa Keatonin suuntaan. Heti elokuvan ensimmäisessä takaa-ajossa nähdään Keatonin mykkäfilmejä projisoituna kerrostalojen ulkoseinille.
Keatonin innovatiivisuuteen, omistautumiseen ja visioon nähden oli surullista, että hänen varsinainen pitkien elokuvien kultakautensa kesti vain viisi vuotta vuosien 1923–1928 aikana, jolloin hän tuotti kymmenen komediaelokuvaa.
Kaikista nykypäivän kehuista huolimatta Keatonin pitkät elokuvat eivät menestyneet odotusten mukaisesti, etenkin kun ottaa huomioon isot budjetit. Keatonin mestariteokseksi tituleerattu Kenraali (The General 1926) sisälsi oman aikansa kalleimman otoksen. Elokuvan loppuhuipennuksessa ajetaan oikea veturi palavalle sillalle, joka romahtaa näyttävästi painon alla.
Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928) jäi Keatonin kulta-ajan viimeiseksi teokseksi. Elokuvan jälkeen hän menetti taiteellisen vapautensa.
Laivakalle nuorempi on juoneltaan yksinkertainen, jopa pelkistetty nykypäivän standardeilla tarkasteltuna. Siinä Buster esittää poikaa, joka on palaamassa isänsä luokse opintojen jälkeen. Isä haluaa kouluttaa jälkikasvusta jokilaivakapteenin, mutta asiat mutkistuvat, kun poika ei olekaan yhtä ronski kuten isänsä. Lisäksi Buster on rakastunut kilpailevan ökylaivakapteenin tyttäreen. Elokuvan lopussa on jättimäinen myrsky, jonka myötä Buster pystyy osoittamaan kykynsä pelastamalla päivän.
Asetelma on harvinaisen yksinkertainen, mutta mielestäni elokuva on upea osoitus siitä, miten komediassa – etenkin Buster Keatonin fyysisessä komiikassa – perusasetelma tarjoaa vain raamit, josta tulee osata ottaa kaikki mahdolliset naurut irti. Keaton onkin itse sanonut, että elokuva tarvitsee vain hyvän aloituksen (tai alkuasetelman) ja lopetuksen, koska sitten ”keskiosa hoituu itsekseen”.
Laivakalle nuorempi sisältää Keatonin kuuluisimman ja kopioidumman visuaalisen vitsin, kun kaupunkia kurittava hirmumyrsky tekee tuhojaan. Myrskyn ansiosta jättimäinen talon ulkoseinä kaatuu pahaa aavistamattoman Busterin päälle – mutta hän selviytyy tuurin avulla, koska sattui seisomaan juuri ainoan ikkunan kohdalla. Vitsi tietysti vaati tarkat valmistelut ja pelottoman toteutuksen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun samaa vitsiä toteutettiin, mutta se oli vaarallisin, koska kaatuva seinä ei ollut pahvista tai muusta kevyestä materiaalista.
Komedian perussäännöt ovat samat kuin esimerkiksi kauhussa tai toimintaelokuvissa. Kyse on jännitteen rakentamisesta, ylläpitämisestä ja ratkaisemisesta, ja komediassa jännite purkautuu naurun avulla, kun esimerkiksi kuolemanvakava tilanne ratkeaa absurdilla tavalla. Keaton pyrkiikin elokuvassa yllättämään katsojaa asettamalla odotuksia ja lunastamalla ne odottamattomilla tavoilla.
Laivakalle nuoremman tarinan keskiössä on rakkaustarina, mutta koomikko keskittyy enemmän isän ja pojan väliseen suhteeseen. Lopussa nähtävä myrsky toimii katalyyttinä sille, että hahmot tajuavat, mikä on tärkeintä elämässä: rakkaus ja sen salliminen. Potentiaalinen kielletty rakkaustarina Romeon ja Julian tyyliin saa onnellisen lopun, kun riitapukari vanhemmat pääsevät sopuun. Oman aikansa elokuvana Laivakalle on varsin normaali toimintaelokuva, mutta nykykatsojan silmissä se voi näyttäytyä erikoisena (vältän käyttämästä sanaa tylsä): elokuvassa ei harjoiteta amerikkalaiselle nykytoimintaelokuvalle ominaista fetissinomaista aseihannointia.
Laivakalle nuoremman jälkeen Buster Keaton solmi sopimuksen MGM-elokuvastudion kanssa vastoin kollegoidensa Charlie Chaplinin ja Harold Lloydin neuvoja. Sopimuksen myötä Keaton menetti käytännössä kaiken taiteellisen vapauden sopimuksen myötä.
MGM:n tuotantokoneisto ei ollut sopiva mykkäkomedioiden tähdelle, jolle prosessissa tärkeintä oli uusien ideoiden kokeileminen ja hiominen. Keatonin luomisprosessi koki pahan iskun, koska hänellä ei usein ollut käsikirjoitusta elokuviaan varten kuvausten alkaessa. Isossa Hollywood-studiossa jokaiselle tuotannon vaiheelle oli oma osastonsa ja kustannuksia seurattiin tarkasti.
Keatonin ura ei valitettavasti enää ollut entisensä MGM:n kanssa solmitun sopimuksen jälkeen. Äänielokuvat tulivat ja korvasivat mykkäfilmit. Osa studiopampuista kuvitteli äänen olevan vain nopeasti poistuva muotivillitys, koska kuka nyt haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan. Ääni tuli ja mullisti elokuvateollisuuden täysin.
Buster Keaton esiintyi ja esitteli koomikon kykyjään vielä vanhoillakin päivillään, mutta yksityiselämän turbulenssi heitteli miestä kovasti ennen sitä. Keaton kamppaili syyllisyydestä kumpuavan päihdeongelmien ja avioelämän ongelmien parissa pitkään. Loppujen lopuksi mestari sai kammettua itsensä ylös avioerojen, päihdeongelman ja MGM-sopimuksen haudanneesta koomikkoura sai uuden mahdollisuuden.
Keaton pääsi hauskuuttamaan uuden sukupolven katsojia cameo-rooleissa ja esiintymällä tv-mainoksissa ja ohjelmavieraana. Itse tulin tietoiseksi Keatonista ensimmäisen kerran, kun Jackie Chanin elokuvien yhteydessä sain kuulla Chanin fanittavan ja ottavan mallia Keatonista ja tämän tyylistä – useat Jackien stuntit ovatkin mykkäelokuvien stunttien uusintoja.
Yksi Keatonin myöhemmän uran huipuista oli lyhyt rooli elokuvassa Parrasvalot (Limelight, 1952), jossa hän esiintyi yhdessä toisen mykkäelokuvien mammutin, Charlie Chaplinin kanssa. Elokuva oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun nämä kaksi komediasuuruutta nähtiin esiintymässä yhdessä.
Parrasvalot on muutoin piirun verran liian pitkähkö ja tylsähkö elokuva, mutta Keatonin ja Chaplinin vanhoina sirkustaiteilijoina esitetty koominen lavaperformanssi pelastaa paljon – jos jaksaa katsoa elokuvan pelkästään sen takia.
Loppuhuipennusta katsoessa vain toivoo, että Keaton ja Chaplin olisivat esiintyneet aiemmin urallaan yhdessä.
Performanssi pelastaa Parrasvalot elokuvahistorian unohdukselta, koska moni varhaisempi Chaplin-elokuva nousee kirkkaasti sen yläpuolelle. Se ei vain yksinkertaisesti pärjää Chaplinin poika, Nykyaika tai Kaupungin valot -klassikoille.
Yhtä lailla kuten Parrasvaloista puhuttaessa on pakko nostaa esiin muita elokuvia, myös mykkäelokuvatähtien tapauksissa on pakko nostaa esiin muita mykkäelokuvatähtiä. Buster Keatonista keskusteltaessa ja kirjoittaessa nostetaan tietysti esiin Charlie Chaplin, mikä on täysin ymmärrettävää. He ovat kaksi mykkäelokuvakauden ikonia. Chaplinin perintö on unohtumattoman ja globaalisti tunnistettavan Kulkuri-hahmon avulla tullut isoksi osaksi populaarikulttuuria. Jokainen tunnistaa Kulkurin, vaikka ei olisi nähnyt yhden yhtä Chaplinin elokuvaa.
En ole mikään Keaton-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että yksittäinen, elokuvasta toiseen toistuva hahmo olisi varmastikin rajoittanut Keatonin mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä. Olisiko Keaton pystynyt tekemään viidessä vuodessa kymmenen täyspitkää elokuvaa, jos hän olisi joutunut yleisön vaatimuksesta kirjoittamaan vitsejä yhden suositun hahmon kapeassa raamissa.
Kaikessa ikonisuudessaan ja suosiossaankin Kulkuri oli Chaplinille vain hahmo, joka piti lopulta karistaa yltä ja hyvästellä muiden projektien myötä.
Keatonia ja Chaplinia on verrattu ja tullaan vertaamaan toisiinsa niin kauan kuin heistä puhutaan – ja todellakin toivon, että puhutaan. Koska aina on mahdollista, että uusi sukupolvi innostuu ja inspiroituu mykkäelokuvista ja niiden komiikasta.
Ilman Buster Keatonia meillä tuskin olisi Jackie Chanin persoonallista kung-fu-komediaa, Jackass-porukan hulvattomia perseilyjä tai piirroshahmoja, kuten Chuck Jonesin luomaa Kelju K. Kojoottia.
Maailma olisi tylsempi ilman heitä.
Kiitos Buster.
Hyvää 128. syntymäpäivää.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
