Jokunen aika sitten katsoin romanttisen teinikomedian To All the Boys I’ve Loved Before (2018).
Tietysti heti sen perään piti katsoa leffan kaksi jatko-osaa To All the Boys: P.S. I Still Love You (2020) ja To All the Boys: Always and Forever (2021). Kyseinen trilogia löytyy Netflixistä ja voin täysin varauksetta suositella sitä kaikille, joilla on romantiikan nälkä. Sarjan päähenkilön, Lara Jean Coveyn poikaystäväongelmat ovat sopivan harmitonta ja yllättävän hyvin toteutettua hömppää.
Kyllä, luit oikein – hömppää!
Näistä romanttisen hömpän lajiin kuuluvista leffoista aloin ajattelemaan: minne kaikki hömppä on kadonnut?
Tai ennen kaikkea, miksi se on kadonnut.
Hömpän jäljillä
Varoituksen sana. Käytän tässä tekstissä hömppä-sanaa todella monta kertaa. Halusin varmistua, että tiedän mistä puhun, joten tein termille Google-haun. Vastauksena sain seuraavan määritelmän:
hömppä – (arkikieltä) sellainen, mikä on hauska, mutta tarpeeton
Oman kokemukseni mukaan hömppä on aina ollut latautunut sana, mutta nähdäkseni se on tällä hetkellä latautuneempi kuin koskaan.
Haluaisin lähteä tarkastelussani ylätasosta käsin purkamaan tilannetta, etenkin viimeaikojen politiikasta kantautuneen kulttuurikeskustelujen ja niiden avausten myötä (tai, no kuka enää muistaa mitä tapahtui ja mistä keskusteltiin ennen vaaleja). Haluan puolustaa kaikkea kulttuurin, taiteen ja viihteen piiriin lukeutuvaa. Liian syvälle poliittiseen debattiin menemättä typistän omat ajatukseni näin: on harmillista, miten kaikelle pitää olla mahdollista asettaa todellinen markkinoiden näkökulmasta ”arvo” ja sen kautta perustella asian olemassaolo (lue: julkinen rahoitus).
Kaikki ajanviete, mitä kulutamme kirjoista musiikkiin, elokuvista ja teatteriesitysten kautta taidenäyttelyihin ovat osa kulttuuria, jota ilman elämä olisi pirun tylsää – oli kyse sitten kotimaisesta tai ulkomaisesta kulttuurista.
Samalla kuitenkin toivon, että kriittistä keskustelua käytäisiin näistä kulttuurin eri ilmenemismuodoista käsin, olipa se sitten elokuvaa, musiikkia tai runoutta.
Mutta miten hömppä tähän liittyy?
Ylle liittämässäni määritelmässä hömppä kuvataan yhtäaikaisesti hauskaksi, mutta ”tarpeettomaksi”.
Vasta viime aikoina olen havahtunut siihen, miten tarpeellista – tai paremminkin sanottuna arvokasta – hömppä todellisuudessaan on.
Periaatteessa mikä tahansa viihteen muoto voi olla hömppää, mutta harvoin kaikkea hömppää kuvataan suoranaisesti hömppänä. Taiteeseen (tai taiteen kaanoniin kuuluvaan kulttuurituotteeseen) kyseistä termiä sovelletaan harvemmin, joten tätä tekstiä varten pidän synonyymeinä hömppää ja hauskaa, mutta tarpeetonta viihdettä.
Kyseessähän on lähtökohtaisesti vähättelevä termi, joka erottaa ja arvottaa viihteen (tai taiteen) tarpeelliseen ja tarpeettomaan. Hömppä-termi taipuu toisin sanoen helposti käyttäjänsä tarpeisiin, joten sitä voi hyödyntää tilanteessa kuin tilanteessa. Päätin itse käyttää tässä tekstissä sanaa rakastavalla ja arvostavalla äänensävyllä. En näe hömppää tarpeettomana, vaan pikemminkin tarpeellisena viihdykkeen muotona. Kuten vaikkapa James Cameronia käsittelevissä teksteissäni yritin tuoda esille, yksinkertaisen ja tunteellisesti toimivan tarinan rakentaminen on pirun vaikeaa. Tästä johdan ajatusta vielä eteenpäin, että kunnollisen hömpän tekeminen vaatii taitoa ja näkemystä.
Näin pääsemmekin tekstin pihviin.
Mitkä elokuvat nähdään tai halutaan nähdä hömppänä?
Kuinka moni puhuu uusimman John Wick –elokuvan tai Marvelin supersankariseikkailun kohdalla hömpästä?
Ei kukaan.
Hömppään katsotaan lähes poikkeuksetta kuuluvaksi etenkin romanttiset komediat ja draamat, toisin sanoen elokuvat, joissa konflikteja ei ratkota aseiden ja väkivallan avulla. Koko elokuvahistorian ajan naisyleisölle tehdyt tarinat ovat olleet vähättelyn kohteena. Ne on nähty tarpeettomana hömppänä, jossa ei ole sisältöä. Naispuolisia tekijöitä on syrjäytetty ja pyyhitty pois elokuvahistorian kaanonista. Moni on varmasti kuullut D.W. Griffithistä tai Georges Mélièsistä, mutta kuinka moni elokuvaharrastaja on kuullut nimen Alice Guy-Blaché?
Kun olen yrittänyt äitini kanssa etsiä jotain katsottavaa, joka kerta nousevat esille samat sanat: hyvää hömppää ei ole tarpeeksi. Eikä Pretty Womania, Unetonta Seattlessa tai Järkeä ja tunteita jaksa kerta toisensa jälkeen katsoa uudestaan ja uudestaan (vaikka loistavaa hömppää ovatkin).
Nämä turhautuneet ajatukset nousivat jälleen esille, kun selasin suoratoistojätin valikoimaa. Laadukkaita romanttisia komedioita Netflixin uumenista etsiessäni tajusin, miten iso osa suoratoistopalveluiden sisällöstä on tällä hetkellä hyvän hömpän vastakohtaa.
Pretty Woman.
Nimeän tämän massan geneeriseksi hötöksi, jota vasten tarkasteltuna hömppä on nautinnollista katsottavaa, jonka pariin voi uppoutua pariksi tunniksi.
Hömppä voi olla harmitonta ja ”tarpeetonta” (jos nyt edelleen haluamme sitä sanaa käyttää), mutta näiden lisäksi höttö on laiskaa ja laskelmoitua. Valitse summittaisesti mikä tahansa itsellesi tuntematon elokuva Netflixin romanttisen komedian valikoimasta ja todennäköisesti saat elokuvan, joka tuntuu robotin tekemältä romanttisen elokuvan kaavaa refleksinomaisesti toistavalta tunteettoman tyhjältä kuorelta. Kuvaus on mielikuvituksettoman tylsää, henkilöhahmot yksiulotteisia karikatyyrejä ja juonikuviot toistavat samoja kliseitä ilman mitään uutta sanottavaa. Näyttelijät voivat tietysti olla söpöjä, mutta se ”jokin” vain jää puuttumaan.
Hömppää on vaikea erottaa hötön joukosta, koska markkinointi ja ulkokuori hömpän ja hötön välillä on täysin identtistä.
Esimerkiksi Netflixin valikoimissa olevien elokuvien julisteet ja mainoskuvat käyttävät samankaltaisia väriskeemoja, asetteluja ja ulkoasuja. Syytän osittain Netflixin automatisoituja algoritmeja tästä. Algoritmit yrittävät päätellä, mistä käyttäjäkuluttaja tykkää, joten ne puskevat samankaltaiseksi luokiteltua – tai vähintään samannäköistä – sisältöä katsojan eteen, eikä tähän voi vaikuttaa muuten kuin katsomalla hetken aikaa jotain muuta.
Tämä näkyy huvittavasti siinä, miten parin romanttisen komedian jälkeen Netflix ehdotti minulle Stranger Things -sarjaa mainoskuvalla, jossa poseeraa paidaton ja komea, Steve Harringtonia esittävä Joe Keery. Huvittavan pikkukuvakkeesta tekee sen, miten ikään kuin Joe olisi kasarinostalgiaa kyntävän jännityssarjan pääosassa. Jos aloittaisin katsomaan sarjaa uutena katsojana ensimmäisestä jaksosta alkaen, Joe on sarjassa aivan marginaalissa ensimmäisen kauden ajan.
Suoratoistojen uumeniin
Algoritmien parjauksesta huolimatta tiedostan täysin, että Netflix saattaa kuitenkin loppujen lopuksi olla iso osa romanttisen elokuvan genren ja sen eri alagenrejen pelastusta – vaikka se on ollut iso tekijä elokuvakokemuksen tuhoa.
Erittäin harva osa tuotetusta elokuvasisällöstä päätyy enää isolle elokuvasalin kankaalle. Tämä on väärin, koska elokuvan katsominen pimeässä salissa ventovieraiden kanssa on merkittävä asia, jota emme saisi hukata. Isot toiminta- ja draamaelokuvat, jotka on arvioitu kattavan mahdollisimman isot asiakassegmentit, saavat vielä elokuvateatterilevityksen. Moni ”rajatun asiakasryhmän” omaava (lue: naisyleisölle suunnattu) elokuva kokee kohtalokseen päästä osaksi laajaa suoratoistopalvelun kirjastoa, johon se joko hautautuu tai algoritmien salliessa pääsee suosittelulistoille.
On tietysti olemassa isoja naisoletetuille katsojille suunnattuja tuotenimikkeitä, joiden suosio ja yleisön vetovoima teattereihin on taattu. Downton Abbey on tv-sarjasta elokuvasarjaksi muuttunut nimike, joka vetää sarjaan ihastunutta ja vannoutunutta fanikuntaa teattereihin, joten valkokankaalle pääsy on taattu.
Toisaalta tiedostan olevani itse osa ongelmaa. En todennäköisesti olisi maksanut 18 euroa per elokuva, jotta olisin päässyt katsomaan To All the Boys –trilogiaa elokuvateatterissa. Suoratoistopalvelun kuukausimaksu pilkkoo epäonnistumisen riskin ja harmistuksen pienemmäksi, kun ei tarvitse maksaa täyttä hintaa yhdestä leffasta. Mutta toisaalta, olisivatko elokuvien hinnat yhtä korkealla, jos suoratoistopalvelut eivät kilpailisi kuluttajien huomiosta.
Netflixin valikoimissa on huikean iso määrä romanttisia komedioita, jotka valitettavasti ovat lähempänä höttöä kuin hömppää. Isoin kysymys kuuluukin: miten suoratoistojätin ideaaliksi saadaan panostus määrän sijasta laatuun?
Miksi valita hömppä?
Quentin Tarantino on useaan otteeseen kertonut, kuinka hän pitää työuraansa losangelesilaisessa Video Archives -elokuvavuokraamossa omana elokuvakoulunaan. Hän ammensi ammattiylpeyttä siitä, miten hän osasi suositella asiakkaille elokuvia heidän aiempien katselutottumustensa mukaisesti. Tarantino toimitti videovuokraamossa algoritmin virkaa, mikä toisaalta on helppoa, jos on tietokirjamainen muisti kaikista näkemistään elokuvista.
Pointtini tässä on se, että hän osasi tiskin takaa myös suositella romanttisia komedioita, joista hän itsekin nauttii. Ohjaaja, joka on tullut tunnetuksi verisestä väkivallasta, ei kaihtanut eikä kaihda romanttista hömppää.
Yritän vain sanoa, että joskus meille kaikille tekisi hyvää katsoa vähän erilaista hömppää kuin mihin olemme tottuneet.
Mikä tahansa voi olla hömppää. Miksi rajoittaa itseään, kun voi avartaa katselukokemuksia.
Myös elokuvastudiot ja -tuottajat voivat avartaa sitä näkökulmaa, että mitä elokuvia tuotetaan, miten niihin suhtaudutaan markkinoiden näkökulmasta ja mitä esitetään teattereissa. Koska eräs pinkki hömppäleffa ainakin takoo tällä hetkellä huikeaa tulosta.
Kuten sanottu, hyvää hömppää on aivan liian vähän. Ottaisin mielelläni hömppäsuosituksia vastaan.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
