Los Angeles, 16. heinäkuuta 2013
Seison jonossa, joka kiemurtelee pitkin levykaupan kapeita hyllyvälejä. Keskustelen takanani seisovan ihastuttavan, tatuoidun naishenkilön kanssa. Meitä kahta yhdistää se, että olemme molemmat saapuneet tapaamaan ohjaaja David Lynchiä. Twin Peaksin ja Blue Velvetin ohjaajan toinen täysin oman nimen alla tehty albumijulkaisu The Big Dream on saapunut kauppoihin vain kuusi päivää aiemmin.
Legendaarinen losangelesilainen musiikkikauppa Amoeba Music päätti järjestää levyn ilmestymisen kunniaksi signeeraustilaisuuden, jossa artisti itse on mukana nimikirjoittamassa levyjä faneille. Kaksisataa ensimmäistä kyseisenä aamuna paikan päältä levyn ostanutta saivat levyn kylkeen pääsylipun tapahtumaan.
Olen kertomassa takana seisovalle amerikkalaiselle, miten lähellä oli, etten olisi päässyt jonoon, mutta huomioni herpaantuu. Edestäpäin kuuluvat hurraa huudot ja aplodit. Taiteilija on saapunut paikalle ja istuutuu pöytänsä taakse.
Jono alkaa liikkua.
Esikuvia ja esikoiselokuvia
Jähmetyin täysin lukiessani ilmoituksen David Lynchin poismenosta. Ohjaajan terveysongelmat olivat olleet jo jonkin aikaa tiedossa, mutta kuolema tuli silti täytenä shokkina.
Lynch oli monelle, itseni mukaan lukien, valtava esikuva. Tämä on mahdollista nähdä kaikista tribuuteista ja muistamisista, jotka ovat täyttäneet sosiaalisen median poismenon jälkeen. Lynch oli anteeksipyytelemätön taiteilija, jota ilman elokuvataide olisi huomattavasti köyhempi ilmaisumuotona.
Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija David Foster Wallace kuvaili 90-luvulla eräässä tv-haastattelussaan, miten suuren vaikutuksen David Lynchinohjaama ja käsikirjoittama Blue Velvet teki häneen. Wallacen mukaan elokuva herätti hänet näkemään avantgarden ja surrealismin aivan uudellan tavalla, mutta sitäkin tärkeämpänä hän tajusi omien sanojensa mukaan sen, “mitä todella suuret taiteilijat tekevät. [-] He ovat täysin oma itsensä. Heillä on oma näkemyksensä, oma tapansa murtaa todellisuutta ja että jos se on aito ja totta, tunnet sen hermopäätteissäsi. Ja tämän Blue Velvet teki minulle.”
Yhdyn täysin Wallacen sanoihin. Lynch on johdonmukaisesti tarkastellut ja paljastanut ihmismielen ja psyykeen, kulttuurin ja historian alitajuisia totuuksia ja syviäkin virtauksia, mistä syystä hänen teoksensa ravistelevatkin meitä ja todellakin “tuntuvat hermopäätteissä”. Lynch on luonut elokuvillaan selittämättömiä tunnelmia, jotka jokainen pystyy tunnistamaan ja tulkitsemaan omaan elämänkokemukseensa peilaten.
Tunnistan hyvin sen, että Lynchin työt on mahdollista asettaa liukuvalle skaalalle yleisöystävällisyytensä ja lähestyttävyytensä suhteen.
Uusille katsojille en heti lähtisi suosittelemaan ohjaajan viimeiseksi jäänyttä pitkää elokuvaa Inland Empire (2006), jota voi pitää mestarillisen – ja oman henkilökohtaisen suosikkini – Mulholland Driven (2001) kryptisempänä ja vaikeaselkoisempanasisarteoksena. Sen sijaan Elefanttimies (1980), The Straight Story (1999) ja juuri se tv-sarja, Twin Peaks (1990–1991)voisivat olla sopivimpia teoksia, joista Lynchin tuotantoon vasta tutustuvaa voisi uskaltaa suositella lähtemään liikkeelle.
Taide-elämä
Lynchin varsinainen taiteilijan ura lähti käyntiin Pennsylvanian kuvataideakatemiassa, jonka opintojen aikana hän teki ensimmäiset lyhytelokuvansa, jotka yhdistelivät maalaustaidetta ja stop motion-animointia. Nämä kokeelliset teokset edesauttoivat Lynchin pääsyä kiinni elokuva-alan opintoihin, kun 1967 perustettu Yhdysvaltain elokuvainstituutti (AFI) rahoitti Lynchin lyhytelokuvan The Grandmother (1970).
Pian tämän jälkeen Lynch muutti Los Angelesiin ja aloitti elokuva-alan opinnot, joiden aikana syntyi Eraserhead (1977), jota Lynch kuvasi sitkeästi instituutin tiloissa viiden vuoden ajan.
AFI tarjosi Lynchille Eraserheadin kuvauksia varten alustavan pienen apurahan, mutta se ei riittänytkään, kun elokuvan tarina kasvoikin pituutta alkuperäisestä ideasta. Näin ollen Lynch teki lehdenjakajan töitä raapiakseen tarvittavaa budjettia kasaan. Pääosin ystävistä ja tuttavista koostunut työryhmä pyrki myös auttamaan tuotantoa rahallisesti.
Muun muassa Lynchin pitkäaikaisen ystävän ja yhteistyökumppanin Jack Fiskin ja vaimonsa, sittemmin näyttelijänä tunnetuksi tulleen Sissy Spacekin (Carrie, The Straight Story) sekä muun muassa apulaisohjaajan virkaa toimittaneen Catherine Coulsonin lahjoitukset auttoivat tuotantoa eteenpäin askel kerrallaan. Coulson on kaikille Lynch-faneille tuttu myös Twin Peaksista, jossa hän esitti ikonista Pölkkyrouvaa.
Eraserheadin valmistuttua Lynch yritti saada teostaan esitettäväksi Cannesin elokuvajuhlille, mutta se sai niin ristiriitaisen vastaanoton, ettei sitä hyväksytty ohjelmistoon.
Kaikista rahallisista ja julkaisuun liittyvistä vastoinkäymisistä huolimatta Eraserhead esitettiin Los Angelesin filmifestivaaleilla.
Tätä kautta Ben Barenholtz kuuli elokuvasta ja lähti auttamaan elokuvan levittämisessä. Jälkikäteen tarkasteltuna Eraserhead nousi yhdeksi tärkeimmistä “keskiyön elokuvista” (engl. midnight films), koska sen näytökset saavuttivat kulttisuosion. Lynchin esikoiselokuva on helppo nostaa samaan vaikutusvaltaiseen kategoriaan Alejandro Jodorowskyn El Topon, Jim Sharmanin The Rocky Horror Picture Show’n ja John Watersin Pink Flamingosin kanssa.
Eraserhead oli Lynchin uran käännekohta, koska se johti ohjaajan seuraavaan projektiin.
Elefanttimies-nimityksen saaneen John Merrickin elämään löyhästi perustuva draamaelokuva oli Mel Brooksin seuraava projekti, johon tuottajan tuolissa istuva Brooks etsi sopivaa ohjaajaa. Kollegansa suosituksesta Brooks katsoi Eraserheadin ja ihastui elokuvaan täysin. Tuottaja halusi isoihin tuotantoihin varsin kokemattoman Lynchin ohjaamaan elokuvansa.
Elefanttimies laukaisi Lynchin ensimmäistä kertaa valtavirtaan. Elokuva oli menestys sekä kriitikoiden että yleisön joukossa ja se sai Oscar-ehdokkuudet peräti kahdeksassa eri kategoriassa!
Päällisin puolin Eraserhead ja Elefanttimies tuntuvat olevan valovuosien päässä toisistaan. Toinen on kulttiklassikko omassa “keskiyön elokuvien” skenessään, kun taas toisesta muodostui erinomaisesti menestynyt viktoriaaniseen aikaan sijoittuva draamaelokuva (jota joku voisi jopa kuvata pukudraamaksi). Molemmissa elokuvissa kuitenkin näkyy selkeästi Lynchin kädenjälki, mikä näkyy samankaltaisessa, ahdistavan teollisessa tunnelmassa.
Teoksista löytyy myös tarinallisia yhtäläisyyksiä, kun molemmat käsittelevät ulkopuolisuutta ja siitä kumpuavaa ahdistusta, jota Lynch kuvaa etenkin jälkimmäisessä elegantin empaattisesti. Eraserheadin Henry (Jack Nance) ja Elefanttimiehen John Merrick (John Hurt) eivät tunne kuuluvansa heitä ympäröivään yhteiskuntaan, joka näyttäytyy heille uhkaavan vulgaarina.
Henrylle muu yhteisö ja sen ihmiset ovat käsittämättömiä arvoituksia, isoja kysymysmerkkejä. Jokin on vakavasti, peruuttamattomasti rikki ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tai ehkä Henry ei vain ymmärrä “normaaleja” käyttäytymisen malleja, joten sitä kautta kaikki käytös näyttäytyy meillekin epäinhimillisen vastenmielisenä, ikään kuin Eraserhead olisi kuvattu toisella planeetalla.
Merrickin harvinainen tauti tekee hänestä epämuodostuneen, mutta ulkonäkönsä takia häntä pidetään sirkuksen kummajaisena, vaikka hänen sydämensä on täyttä kultaa. Henry ei osaa toimia yhteisön jäsenenä, mutta Merrick saa mahdollisuuden kasvaa eläimestä, jollaisena häntä on kohdeltu, arvostetuksi ihmiseksi.
Eraserhead näyttäytyy näistä kahdesta elokuvasta katsojille paljon etäännyttävämpänä teoksena Lynchin karsiessa kaiken normaaliuden ja turvallisuuden tunteen ja tarjoillessa vain suodattamatonta angstia.
Elefanttimiehessä on enemmän toivoa ihmiskuntaa kohtaan, vaikka se kohdentuu hienostuneen yläluokan kuvauksessa, kun taas työväestö esitetään vulgaarin piittaamattomana. Mutta onhan Anthony Hopkins aivan uskomaton elokuvan toisessa pääroolissa (se yksi ainoa kyynel, joka tirahtaa hänen poskelleen nähdessään Merrickin ensi kerran – bravo!).
Lynchistä tuli Elefanttimiehen menestyksen myötä hetkeksi Hollywoodin uusi kultapoika, jolle muun muassa George Lucas tarjosi keikkaa Tähtien sota -trilogian päätösosan, Jedin paluun ohjaajana. Lynch kieltäytyi kunniasta huomatessaan, miten intohimoinen Lucas oli luomansa maailman suhteen, jota Lynch ei tunnistanut omakseen.
Sen sijaan, kun Dino De Laurentiis ja Dyyni kutsuivat Lynchin nimeä, hän päätti vastata kutsuun.
Ensimmäinen kuolema
David Lynch on monesti painottanut Dyynin olleen ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli valmis myymään tai antamaan periksi omista taiteellisista periaatteista. Dino De Laurentiis tarjosi Lynchille järkälemäisen budjetin, mutta samalla ohjaaja luopui omasta päätäntävallastaan elokuvan leikkauksen suhteen.
Lynch lähti mukaan projektiin rahan motivoimana, mutta myös, koska näki materiaalissa paljon potentiaalia käsitellä ja toteuttaa asioita, jotka kiinnostivat häntä.
Dyyni on monella tapaa kömpelösti tehty elokuva, josta näkee, ettei Lynchillä aivan ollut harteita kantaa Frank Herbertin alkuperäisteosta samalla elokuvallisella skaalalla, jolla Denis Villeneuve toteutti oman versionsa. Tästäkin huolimatta Lynchin Dyynissä on hetkensä, vaikka ohjaaja itse myöhemmin irtisanoi itsensä lopputuloksesta.
Kun Dyyni floppasi pahasti, se edusti Lynchille sekä käytännön että periaatteen tasolla kuolemaa – joskin taiteellista sellaista, mutta kuolemaa joka tapauksessa. Lynch oppi, ettei periksi antaminen omista periaatteistaan ollut hänelle tämän kaiken arvoista. Dyynistä lähtien Lynch päätti, että hän kulkisi vain omilla ehdoillaan, ja se on nähtävissä hänen töissään sen jälkeen.
Sitä seuraavat seitsemän täyspitkää elokuvaa Blue Velvet, Villi sydän, Twin Peaks: Tuli kulje kanssani, Lost Highway, The Straight Story, Mulholland Drive ja Inland Empire sekä 2000-luvun surrealistisin tv-sarja Twin Peaks: The Return ovat täysin tekijänsä näköisiä teoksia.
Joku voisi sanoa, että Lynch joutui kuolemaan “toisen kerran” jo joutuessaan tv-studion painostuksesta paljastamaan Laura Palmerin murhaaja huippusuosion saavuttaneen Twin Peaksin toisen tuotantokauden alkupuoliskolla. Mutta tässä on huomioitava, että alkuperäisestä 29 jaksosta Lynch ohjasi pilottijakso mukaan lukien vain kuusi jaksoa.
Lynch oli mukana luomassa sarjaa ja elintärkeä osa sen syvintä olemusta, mutta Twin Peaksin synnyssä yhtä merkittävässä roolissa oli myös käsikirjoittaja Mark Frost.
Sarjan päättymisen jälkeen antamissaan haastatteluissa Lynch monesti harmitteli sitä, miten tv-studio “tappoi kultamunia munivan hanhensa”, jolla hän viittaa Laura Palmerin murhaajan paljastamiseen, sarjaa ylläpitävään keskusmysteeriin.
Twin Peaksin taru päättyi – ainakin hetkeksi – vain kahden tuotantokauden jälkeen, mutta tästäkin Lynch otti opikseen.
Vuosikymmenten jälkeen, kun Lynch ja Frost palasivat Twin Peaksin pariin kolmannen tuotantokauden, tai virallisemmalta nimeltään Twin Peaks: The Return -tv-sarjan merkeissä, ohjaaja vaati saada taiteellisen kontrollin. Tämä luontaisesti tarkoitti sitä, että Lynch päätti ohjata itse kaikki 18 jaksoa.
Twin Peaks oli monella tapaa aikaansa edellä ilmestyessään vuonna 1990–1991. Odotukset olivat luonnollisesti korkealla ikonisen kulttisarjan paluulle, mutta kuten Lynchin kohdalla usein kävi, moni ei osannut odottaa sitä, mitä he lopulta saivat.
Twin Peaks: The Return on edelleen modernin tv-tarinankerronnan kohdalla taidonnäyte. Se on voimakas viimeinen työ 70-vuotiaalta ohjaajalta, jolla selkeästi oli vielä paljon annettavaa.
Moni ohittaa kolmannen tuotantokauden sillä olankohautuksella, että se on vain Lynchin ajatusten sekametelisoppa erilaisista ideoista, jotka ohjaaja on kerännyt vuosien varrella. On aivan katsojasta kiinni, miten hän suhtautuu puhuvaan teekannuun, mutta Twin Peaks: The Return on aivan ohjaajansa näköinen teos.
David Lynch ei karttanut lainkaan katsojan ravistelua ja herättelyä. Yksinkertaisesti sanottuna Twin Peaks: The Return turhauttaa, kauhistuttaa, ilostuttaa ja itkettää. Millä muulla tavalla olisi mahdollista jatkaa tv-sarjaa, jolla ei oikeastaan ole oikeutusta olla olemassa? Keskeisenä ja ohjaavana ajatuksena toimii juurikin se, että jos kerran Laura Palmerin murha on selvitetty niin, miksi The Return edes on olemassa?
Terveisiä Suomesta
Lopulta tuli minun vuoroni astella ohjaajan eteen cd-levy kädessäni.
“Päivää herra Lynch!” sanoin, kun kättelin Twin Peaks -ohjaajan kättä.
Pöydän takana istui tutunnäköinen mies pukeutuneena omalle tyylilleen ominaisesti mustaan takkiin ja valkoiseen kauluspaitaan ilman solmiota. Rinnassaan hänellä komeili Amoeba -tekstillä varustettu puna-keltainen pinssi.
“Hyvää päivää” vastasi David Lynch minulle lämpimästi hymyillen ja katsoen minua suoraan silmiin.
Tilanne tuntui aivan absurdilta. Tässä minä nyt olin Los Angelesissa, 9000 kilometrin päässä kotoa kättelemässä ihailemaani elokuvaohjaajaa, joka oli jaksanut hämmästyttää, ihastuttaa ja pelästyttää minua vuodesta toiseen. Oli täysin sattuman kauppaa, että cd-levyn julkaisua juhliva tapahtuma osui lomamatkani kanssa samaan ajankohtaan ja paikkaan.
Vietettyäni ensimmäisen viikkoni Kalifornian auringon alla ymmärsin hyvin tunnelman, jota Lynch kuvaa Mulholland Drive -elokuvassaan. Alun perin Twin Peaksin sisarteokseksi tarkoitettu tv-sarja muuttui ja muovautui vuosien saatossa elokuvaksi, joka kuvasi laajemmin Hollywoodia ja sen elokuvakoneistoa.
Mulholland Drive avaa kaikki sinisilmäiset unelmat, joita ihmisillä on Hollywoodista, ja riepottelee niitä unikuviksi naamioitujen alastomien totuuksien äärellä.
Tosielämän Hollywood on paradoksi. Se on samanaikaisesti maaginen ja sydäntäsärkevän karu. Kuuluisa Beverly Hillsin hienostoalue on yhtä vihreä, tyylikäs ja täynnä luksusta kuin elokuvissa, mutta heti alueen rajalla, tien toisella puolella oli rivissä satojen kodittomien asuttama, ostoskärryistä ja retkeily teltoista kyhätty pikkukylä. Lynchmäisellä tavalla vihreällä nurmikolla on muurahaisia kuhiseva multainen aluskasvusto.
Pohdin kuumeisesti, mitä voisin kysyä David Lynchiltä tavatessani hänet.
Tiesin entuudestaan, että hän ei mielellään vastaa omia teoksiaan käsitteleviin kysymyksiin, koska sanat vain vähentävät elokuvan tarjoamaa intuitiivista sanomaa ja tunnelmaa. Miksi nähdä kaikki vaiva elokuvan tekemiseen, jos sen tarjoaman kokemuksen lopulta tiivistää pariin lauseeseen. Jokainen saa tehdä omat tulkintansa, kun ohjaaja ei anna muita ajatuksia poissulkevia vastauksia.
Puntaroinkin kysymyksen esittämistä siitä, ratkeaako Twin Peaksin kakkoskauden päätösjakson lopun jännittävä cliffhanger, jossa Dale Cooper paljastui Bobiksi!
Räpytin silmiäni.
Tajusin yhä kätteleväni David Lynchiä. Pidin hänen kädestään kiinni ehkä pari sekuntia liian pitkään, koska huomasin hänen hymynsä hieman hyytyvän. Olin niin lumoutunut koko tilanteesta, etten tajunnut päästää irti. Vedin käteni pois hieman nolona.
Vapauduttuaan otteestani Lynch nappasi viereltään uunituoreen cd-levyn kannen ja kirjoitti nimikirjoituksensa siihen.
“Tulin Suomesta asti tapaamaan sinua” sanoin iloisesti, kun tajusin, että nyt olisi hyvä hetki avata suu. Seuraava fani odotti jo jonossa.
“Ai Suomesta?” edessäni istuva Lynch vastasi. “Minun äidilläni oli suomalaiset sukujuuret. Hänen tyttönimensä oli Sundholm. Hänen vanhempansa muuttivat Suomesta Yhdysvaltoihin.”
“Vau. Tuota en tiennytkään.” Olin kuin puulla päähän lyöty.
“Nyt tiedät” vastasi Lynch ojentaessaan The Big Dream -cd-levyn käteeni. Siinä samassa ajattelin, että häneltä varmaan jatkuvasti kysellään Twin Peaksin paluusta, eikä hän luultavasti edes pystyisi vastaamaan kovin totuudenmukaisesti, vaikka kysyisin.
Lopulta sain sanotuksi: “Kiitos työstäsi. Elokuvasi ovat merkinneet minulle aivan valtavasti kaikkien näiden vuosien ajan. Mulholland Drive on suosikkini.”
Lynch vastasi hymyillen ja edelleen silmiini katsoen: “Kiitos sinulle.”
Kävelin levykaupasta kolmen metrin hymy huulillani.
Verhon taakse
Tutustuin Twin Peaksiin, kun se sai uusintakierroksen Sub TV:n ohjelmistossa 2000-luvun alussa. Tästä ensikosketuksesta vierähti muutama vuosi ennen kuin lukioikäisenä katsoin yhdessä pikkuveljeni kanssa Blue Velvetin, Lost Highwayn ja Mulholland Driven. Näistä jokainen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Lynchin teoksiin onkin tullut tasaisin väliajoin palattua, mutta tuo pikainen tapaaminen levykaupassa David Lynchin kanssa oli minulle fanituksen suhteen täysin käänteen tekevä. Aloin seuraamaan hänen uraansa entistä tarkemmin ja lähemmin. Ahmin kaikki mahdolliset teokset hänen elämästään ja töistään.
Lynchin poismeno osui erikoiseen aikaan omassa elämässäni. Olin vain pari kuukautta sitten alkanut katsomaan uudestaan Lynchin elokuvia vanhoilta vhs-kaseteilta, joita olen viimeisen parin vuoden aikana kerryttänyt kokoelmaani. Vhs on formaattina mielestäni ylivoimainen äänen suhteen, minkä takia Lynchin elokuvat kannattaa ehdottomasti kokea vhs-kasetilta hyvien äänentoistolaitteiden kera!
Elokuvien äänisuunnittelu pääsee näin todella hyvin oikeuksiinsa.
Lynch oli aina vähäsanaisen harkitseva, jopa paikoitellen naurettavan yksinkertaiselta kuulostava kuvaillessaan kielikuvien avulla omia luomisprosessejaan. Tästä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että hän oli kaikessa surrealismissaan yksiselitteisen lahjakas ohjaaja. Hänen elokuvissaan on pohjimmaisena perustana idea, tunne tai abstrakti ajatus, jolle hän omistautui ja pyrki välittäämään sen katsojalleen.
Lynchin vahvuus ohjaaja tuli siinä, että hän oli aina sataprosenttisen omistautunut näille elokuvallisille ideoilleen. Hän ei teoksissaan peräänkuuluttanut realismin perään, koska elokuvat ovat hänestä olleet aina kuin unia, tulkinnanvaraisia ja absurdeja matkoja, joissa pimeys ja valo, hyvyys ja pahuus kamppailevat.
Lynch on koko uransa ajan ollut määrätietoisen johdonmukainen käyttämässään symboliikassa. Hän käytti samoja merkkejä harkiten ja viestiä tehostaen. Mikään ei ollut sattumanvaraista lopputuloksessa, vaan tarkoin pohdittu ja mietitty, paitsi tietysti ne yht’äkkiset sattumat kuvaustilanteissa, joiden johdatuksella Lynch saattoi tehdä yhtäkkisiä päätöksiä. Hän saattoi tarttua pieniinkin yksityiskohtiin, kunnes ne olivat hänelle totuudenmukaisia.
Twin Peaksista on yleisesti populaarikulttuurimme diskurssissa puhuttu vaikeaselkoisena, kryptisena tv-sarjana, vaikka pohjimmiltaan se on yksinkertaisesti tarina kerta toisensa jälkeen toistuvasta pahuudesta, joka sikiää ja elää yhteisöissä keskuudessamme, mutta jolta suljemme silmämme. Lynch tunnisti, että tosielämän uhrin asemassa ovat useimmiten naiset, joten myös hänen tarinoissaan naiset kärsivät.
Monet katsojat tarttuvat esoteerisiin ja omituisiin pinnallisiin yksityiskohtiin, ja unohtavat katsoa ja tunnustella tunteita, joita niiden alle kätkeytyy.
Uskomatonta, että saimme kaikki elää samassa ajassa ja maailmassa David Lynchin kanssa.
Olen surullinen siitä kaikesta, mitä olisimme voineet vielä saada, jos Lynch olisi edelleen keskuudessamme. Mutta kuten Lynch itse sanoi: pidetään katse donitsissa, ei sen reiässä. Sainhan vastauksen Twin Peaks -kysymykseeni vain pari vuotta Lynchin tapaamisen jälkeen, kun The Return ilmestyi.
Mitä muuta olisin voinut toivoa?
Lynch sai valtavasti voimaa meditoinnista ja kannusti siihen jatkuvasti. Hän uskoi ihmismielen äärettömään potentiaaliin, mikä on mahdollista saavuttaa meditoimalla. Hiljennynkin seuraavaksi meditoimaan hetkeksi.
Sen jälkeen aion muistella sitä lyhyttä hetkeä Los Angelesin iltapäivässä, jolloin sain hetken olla läsnä samassa tilassa David Lynchin kanssa.
Sitten aion katsoa Twin Peaksin uudestaan.
Tuli… kulje kanssani.
Ville Vuorio – Leffahamsteri