Toimintaelokuvien ohjaajalegenda John McTiernan vieraili Helsingissä vuoden 2024 Night Visions -elokuvafestivaaleilla. Suureksi harmikseni en päässyt osallistumaan tapahtumaan tai ohjaajan uraan paneutuvaan keskustelutilaisuuteen. Olisin halunnut olla paikalla, koska olen huomannut päivä päivältä arvostavani McTiernanin ohjaustöitä yhä enemmän ja enemmän.
McTiernan ei ole nykypäivänä populaarikulttuurin tietoisuudessa yhtä tunnettu ohjaajanimi kuin vaikkapa James Cameron, Steven Spielberg tai Christopher Nolan. Tunnettavuuteen on tietysti vaikuttanut se, ettei McTiernan ole tehnyt uutta elokuvaa yli 20 vuoteen, eikä hän myöskään ole pyrkinyt keinotekoiseen ajankohtaisuuteen olemalla tyrkyllä vaikkapa klikkihakuisten kommenttien kanssa.
Vaikka nimi ei sinulle sanoisi mitään, olet varmasti nähnyt tai vähintään kuullut John McTiernanin ohjaamista elokuvista. Ohjaaja teki oikean elokuvallisen hattutempun jättämällä toimintaelokuvien genreen lähtemättömän vaikutuksen kolmella peräkkäin ohjaamalla elokuvallaan: Predator – saalistaja (1987), Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (1990).
Erinäisten haastattelujen ja elokuvien kommenttiraitojen kautta minulle onkin piirtynyt McTiernanista kuva itsekriittisenä, Howard Hawksin kaltaisena työhön keskittyvänä ohjaajana, joka ei ole missään vaiheessa halunnut turhaan kiillottaa julkikuvaansa tai nostaa itseään jalustalle. Hän on puhunut jopa 80- tai 90-luvun hiteistään varsin rehelliseen sävyyn.
John McTiernan. Kuva: AOP.
Kaikesta menestyksestä huolimatta voisi McTiernanin uraa kuvailla epätasaisena vuoristoratana. Edellä mainittujen erittäin onnistuneiden toimintaklassikkoikivihreiden lisäksi ohjaajan filmografiaan sisältyvät muun muassa unohdettu debyyttiohjaus Nomads – yön muukalaiset, Sean Conneryn tähdittämä, kriitikoiden lyttäämä Medicine Man ja toistaiseksi uran viimeiseksi elokuvaksi jäänyt, 2000-luvun alun epätasainen trilleri Basic.
Mutta palataanpa ajassa taaksepäin vuoteen 1993, jolloin McTiernan oli ohjannut jo toistamiseen suosionsa huipulla ratsastavaa, supertähden aseman saavuttanutta Arnold Schwarzeneggeria.
Vuoden 1991 Terminator 2 – tuomion päivän menestyksestä innostunut Schwarzenegger oli halunnut seuraavaksi elokuvakseen Last Action Heron. Iso-Arska vaatimalla vaati McTiernanin mukaan projektiin istumaan ohjaajan tuoliin, koska hän oli vakuuttunut McTiernanin työskentelystä Predator – saalistajan ruorissa. Studio ei oikeastaan voinut sanoa ei, kun Iso-Arskan edellinen elokuva oli räjäyttänyt kaikki odotukset.
Ja näin taas kerran odotukset olivat korkealla – ehkä jopa liiankin korkealla (saattaa kuulostaa tutulta nykypäivän näkökulmasta). Valitettavasti tällä kertaa yleisö ei lämmennyt toimintaelokuvalle, ja teatterikierroksen jälkeen Last Action Herosta oli tullut jättimäinen floppi.
Kesän suurimmaksi toimintaspektaakkeliksi markkinoitu elokuva jäi pahasti Jurassic Parkin jalkoihin. Last Action Hero oli teatterikierroksen jälkeen 26 miljoonaa dollaria tappiolla.
Mitä tapahtui? Floppasiko elokuva vain studion epäonnistuneen markkinointistrategian takia vai löytyykö syyllinen kassamagneetiksi paljastuneesta Jurassic Parkista? Onko Last Action Hero toimintaelokuvien unohdettu helmi vai täysi kalkkuna?
Elokuvan taikaa
Last Action Hero on elokuva elokuvista ja niiden katsomisesta ja kuluttamisesta, fanikulttuurin mikroilmiöistä ja voimafantasian tarjoamasta huumasta.
Jack Slater on Arnold Schwarzeneggerin esittämä fiktiivinen toimintasankari, jota 12-vuotias Danny Madigan (Austin O’Brien) fanittaa koko sydämellään. Danny viettää aikaa vanhassa, pian purettavassa elokuvateatterissa, kun teatteria yksin pyörittävä Nick (Robert Prosky) esittää Dannylle Slater-elokuvia yksityisnäytösluonteisesti. Uuden Jack Slater –jatko-osan ilmestymistä juhlistaakseen Nick antaa Dannylle vanhan elokuvalipun, jonka salaisten taikavoimien ansiosta Danny tempautuu vahingossa sankarinsa rinnalle seikkailemaan valkokankaalle toimintasankarinsa rinnalle. Danny joutuu Jack Slaterin pariksi selvittämään elokuvan juonikuvioita.
”To be, or not to be? Not to be.”
Pohjimmiltaan Last Action Hero on Shane Blackin käsikirjoittamien kovaksi keitettyjen toimintaelokuvien (Tappava ase, Viimeinen partiopoika) ja Sylvester Stallonen tähdittämän Cobran satiiri, johon on sekoitettu aimo annos Steven Spielbergin Amblin Entertainment -tuotantoyhtiön mielikuvituksen taikaa (kirjaimellisesti taikalipun muodossa). Parhaiten Last Action Heroa voisi kuvailla sanomalla sen olevan monesta eri elementistä koostuva, isolla rahalla tuotettu toimintakomediadraama, joka ei valitettavasti ole se ”kesän 1993 suurin toimintaelokuva” jollaiseksi studio sitä toivoi ja markkinoi.
Last Action Heron suurin ongelma kiteytyy sekä liian monen eri osa-alueen pallotteluun että McTiernanin tyylitajuun. Käytännössä ohjaaja ei Last Action Heron tapauksessa saa jonglöörattua tarinan eri teemoista ja tyylilajeista eheää kokonaisuutta, mikä näyttäytyy muun muassa siinä, ettei elokuva oikein osaa päättää kenelle se on suunnattu.
Onko Last Action Hero tarkoitettu lapsille, nuorille vai aikuisille katsojille?
Arnold vaikuttaa halunneen tehdä elokuvasta enemmän koko perheen seikkailun. Hänellähän oli vyöllään jo menestyneitä komediaelokuvia, kuten Twins – kaksoset ja Lastentarhan kyttä. Moni Arskan fani ei ymmärrä, että Twins – kaksoset on Arskalle itselleen eniten tuottoisa elokuva tähän päivään mennessä, joten motivaatio komedian tekemiselle oli hänellä kova. Last Action Hero on ristiriitojen kanssa painiva teos, kun toisaalta elokuva on täynnä sarjakuvamaista huumoria ja väkivaltaa, mutta samanaikaisesti lapsellisien vitsien lomassa se tarjoilee potentiaalista kohderyhmää ajatellen synkkää tematiikkaa ja varsin sivistyneitä viittauksia elokuvahistorian klassikoihin.
Tätä ristiriitaa kuvastaa sivuhahmojen kavalkadi, kun yksi hahmoista Jack Slater -elokuvassa on kuin Kuka viritti ansan Roger Rabbit? -seikkailusta karannut, animaationa toteutettu kissapoliisi (ääniroolissa Danny DeVito), mutta taas toisaalta elokuvan lopussa näemme, kun Kuolema (Ian McKellen) kävelee Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvanäytöksessä valkokankaalta.
Studion markkinointiosaston painajaisesta huolimatta Last Action Hero oli ehdottomasti aikaansa edellä, sillä se sisältää yllättävän modernia metakommenttia toimintaelokuvista, mikä tuodaan esille Dannyn suhtautumisessa fanittamiaan Jack Slater –elokuvia kohtaan. Elokuvahistorian saatossa oli jo 90-luvulle tultaessa tehty monia elokuvia, jotka käsittelivät elokuvia, mutta useimmiten ne keskittyivät kertomaan tarinoita elokuvabisneksen kulissien takaa elokuvantekijöistä ja elokuvien tekemisestä (muun muassa Kaikki Eevasta, Nauru kahleitten takana, Laulavat sadepisarat ja Fellinin 8 1/2).
Last Action Hero näkökulma on aiempiin metaelokuviin nähden erilainen, koska siinä on keskiössä viihteen kuluttajan ja viihdetuotteen välinen suhde. Elokuvan esittämässä oikeassa maailmassa Danny ihannoi Schwarzeneggerin esittämää Jack Slateria samalla tavalla kuin itse ihannoin toimintatähteä Commandossa tai Predatorissa. Danny kaipaa elämäänsä eskapismin tuomaa turvaa, joten hän haluaa viettää aikaa teatterin pimeydessä. Last Action Hero ei varsinaisesti alleviivaa tätä, mutta katsojan on helppo tehdä päätelmät. New Yorkia ja sen asukkaita ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Jack Slater on täydellinen toimintasankari, jonka kautta Danny voi elää voimafantasiaansa.
Last Action Hero hyödyntääkin arki- ja elokuvatodellisuuden välistä eroa varsin synkällä tavalla. Kun elokuvan pääpahis, lasisilmäinen palkkamurhaaja Benedict (Charles Dance) saa haltuunsa Dannyn taikalipun, hän livahtaa epätodellisesta elokuvamaailmasta Dannyn todellisuuteen. Benedict huomaa kadulla ryöstön, mutta ihmettelee, missä kaikki poliisiautot ovat. Hän astelee pahaa tietämättömän autokorjaajan luo, ampuu hänet kylmäverisesti ja jää odottamaan, että joku tulisi ja pidättäisi hänet. Mitään ei tapahdu. Hän huutaa kadulla haluavansa tunnustaa murhan, mutta saa vastaukseksi vain ”Turpa kiinni!” -huudon ympäröivästä naapurustosta.
Elokuvan synkimmän vitsin tarkoituksena on kuvastaa nyky-yhteiskunnan nihilististä rappeumaa pintakiillotetun idealistista Hollywood-viihde-elokuvan maailmankuvaa vasten – ja tekee sen yllättävän pysäyttävästi. Ja jälleen kerran kysyn: kenelle tämä elokuva on tehty?
Last Action Hero on parhaimmillaan tällaisten oivaltavien hetkien äärellä, vaikka sen hienoimmat kohtaukset eivät yksin kannattelekaan koko elokuvan kestoa. McTiernan ei ole komediaohjaaja, joten hän pidättäytyy täysin nojaamasta koomisen satiirin syvimpään päätyyn ja ottamasta vitsejä omakseen.
Ohjaaja kuitenkin tuo Last Action Herossa onnistuneesti esille toimintaelokuvissa esitetyn väkivallan ristiriitaa: väkivaltaa on miellyttävä katsoa ja nauttia viihteen muodossa, muttei kokea itse.
Toisaalta esitetty väkivalta on erittäin viihteellistettyä, osittain jopa siivotulla tavalla sarjakuvamaista, mutta sitten toisena hetkenä katsojaa muistutetaan tosielämän karuttomasta väkivallasta. Aivan elokuvan alussa Dannyn ja hänen äitinsä asuntoon murtaudutaan, Danny joutuu lukitsemaan itsensä käsiraudoilla vessan putkiin samalla, kun asuntoa ryöstetään.
Myöhemmin Dannyn joutuessa uudestaan samankaltaiseen tilanteeseen käsirautojen kanssa, jolloin tarina vetää yhteyden viihteellisen väkivallan ja oman todellisuutemme välille. Katsoja saattaa lopuksi tajuta myös itse katsovansa viihde-elokuvaa.
Idean tasollahan ristiriidan esiintuominen toimii, mutta käytännössä sillä on omat negatiiviset vaikutuksensa katsojaan harmittoman viihteen nauttimisen kannalta. Uskon tällä tosielämän väkivallan esille tuomisella olevan epämiellyttäviä vaikutuksia katsojaan. Yleensä toimintaelokuvat eivät halua rikkoa väkivallan viihteellisyyden illuusiota.
Taikakosketus
McTiernanin suurin taito ohjaajana kiteytyi toimintaelokuvissa, joiden tarkoitus oli viihdyttää ja tarjota vaihtoehto machoilulle ja toksiselle maskuliinisuudelle kuten hän tässä Ylen haastattelussa toikin esille. Moni toimintaelokuvien suurkuluttaja saattoi jutun luettuun hieraista silmiään, koska ajan saatossa monen mielikuvissa Predator ja Die Hard ovatkin vakiintuneet kovempaakin kovempien toimintaelokuvien kulmakivinä.
McTiernan itse näki mahdollisuuden tarjota inhimillisyyttä toimintaelokuvien pariin, mikä näkyy hänen toimintatrionsa – Predatorin, Die Hardin ja Punaisen lokakuun metsästyksen – tarinoissa, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee.
Predatorissa isot aseet ja muskelit eivät auta, kun eliittikommandot joutuvat ylivertaisen avaruudesta saapuneen saalistajan uhreiksi. Die Hardin John McClane on jatkuvasti aivan pulassa, kun terroristeiksi tekeytyvät varkaat ovat aina askeleen edellä pilvenpiirtäjää piirittäviä virkavallan edustajia. Punaisen lokakuun metsästyksessä on yksi ainoa ammuskelukohtaus, koska sukellusvene-elokuva on muutoin shakkia, jossa toisen osapuolen liikkeet on ennakoitava.
Punaisen lokakuun metsästys on McTiernanin uran Rosettan kivi, jossa teroittuu ohjaajan actionkolmikon läpileikkaava teema, mistä konfliktit kumpuavat: meidän pitää oppia tekemään yhteistyötä ja kommunikoimaan paremmin.
Predatorissa Dillon (edesmennyt Carl Weathers) pimittää kommandoilta tietoja heidän tehtävänsä todellisesta luonteesta. Die Hard esittää median edustajat ja viranomaiset hätäkeskusta, poliisia ja FBI:ta myöten toimivat täysin egon sokaisemina laitoksina, joiden edustajat eivät kuuntele pilvenpiirtäjään jumiin jäänyttä McClanea. Punaisen lokakuun metsästyksessä ydinsukellusveneen kapteeni Mark Ramius (Sean Connery) yrittää loikata Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, mutta kylmän sodan ilmapiiri ruokkii epäluottamusta ja konflikteja.
On harmi, ettei McTiernanin taikakosketus pätenyt tällä kertaa.
Liikaa vai liian vähän satiiria?
Voi olla, että satiiristen elementtien olemassaolo Last Action Heron tarinassa tekivät McTiernanin aivan liian itsetietoiseksi. Voi olla, että hän oli väärä ohjaaja tätä projektia varten. Miten hän voisi enää palata vakavien toimintaelokuvien pariin tämän elokuvan jälkeen, jos hän vetää oman tyylinsä lekkeriksi? Elokuvan epäonnistuminen on sinällään harmi, koska McTiernan oli aiemmissa töissään osoittanut täydellistä tyylitajua tarinan osa-alueiden tasapainottamisessa.
Otetaan vertailun kohteeksi vaikkapa Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli, joka on malliesimerkki hauskasta ja viihdyttävästä toimintaelokuvasta, jossa jokainen osa-alue toimii 110 prosenttisesti. Mutta Last Action Heron ja Die Hardin ero on se, ettei Die Hard ole suoranaisesti satiiri tai parodia, vaikka se purkaakin vaivattoman vahvalla otteella 80-luvun lihaskimpputoimintaelokuvat. Die Hard käy erinäisten elokuvallisten valintojensa kautta keskustelua sitä edeltävien toimintaelokuvien kanssa. John McClane (Bruce Willis) ei ole lähelläkään Schwarzeneggerin tai Stallonen kaltainen voittamaton lihaskimppu, vaan paljon inhimillisempi ja erehtyväisempi päähenkilö.
Die Hard ei ota itseään liian vakavasti, koska se sisältää reippaan annoksen huumoria ja charmia, mistä on muun muassa kiittäminen pääosassa nähtäviä Bruce Willisiä ja Alan Rickmania.
Last Action Hero yrittää paikoitellen tarjoilla käsikirjoituksen tasolla Hei me lennetään, Mies ja alaston ase tai Hot Shots 2 – kaikkien jatko-osien äiti -tyylistä parodiahuumoria. Vitsitykityksen tahti ei kuitenkaan yllä samalle tasolle ja McTiernan on ohjannut elokuvan suhteellisen vakavalla naamalla, mikä ei tuo tasapainoa vitseille ja draamalle. Komedian näkökulmasta leffa olisi kaivannut rennompaa otetta. Ylimääräisen metatason tilanteelle tarjoaa se, että Shane Black -satiiria on ollut käsikirjoittamassa myös itse Shane Black, koska studio ei ollut täysin tyytyväinen alkuperäiseen käsikirjoitukseen.
Sinällään tämä epätasapaino ei välttämättä haittaisi, jos Last Action Hero olisi tiukka toimintakomediapaketti, mutta sitä se ei ole. Käsikirjoitus olisi helposti kaivannut vielä pääteeman kristallisoimista ja rakenteen moukaroimista, kun tarinan liike-energia alkaa sakkaamaan.
Parhaimmissa McTiernanin leffoissa tarina etenee kuin rasvattu. Mietinkin vain itsekseni, miten ihmeessä ohjaaja on pystynyt jättämään elokuvaansa niin jähmeän kliimaksin – tai käytännössähän Last Action Herossa on kaksi eri kliimaksia. Jack ja Danny joutuvat vastakkain sekä kirvestä heiluttavan Ripperin (Tom Noone) että lasisilmäisen palkkatappaja Benedictin kanssa. Kaksikko kohtaa roistot samalla katolla ja vielä peräkkäin.
Last Action Herossa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia.
Jack ja Danny päätyvät jostain syystä ”kyttäkaksikoksi”, vaikka tarina tuntuisi luonnollisemmalta, jos heidät asetettaisiin isä-poika-kaksikoksi. Jack menetti edellisessä Jack Slater -elokuvassa poikansa. Vastavuoroisesti Danny on oletetusti kasvanut ilman isäänsä, joten hän on etsinyt voimakkaita esikuvia Schwarzeneggerin toimintaelokuvista. Dannyn ja Jackin välistä suhdetta olisi ollut mahdollista purkaa vieläkin enemmän ja löytää tyydyttävä katharsis ja henkilökehitystä tätä kautta.
Yksi parhaista leffan parhaista kohtauksista tapahtuukin, kun Danny joutuu kohtaamaan toimintasankarista täysin odottamattoman pehmeän puolen. Danny ja Jack menevät yhdessä Dannyn kotiin New Yorkissa, josta Danny herää seuraavana aamuna ja löytää Jackin keittiöstä juttelemasta äitinsä kanssa. Dannyn käsitys Jackista joutuu koetukselle, kun hän tajuaa toimintasankarin vain keskustelleen äitinsä kanssa koko yön – asia, mitä Jack ei voi omassa elokuvatodellisuudessaan tehdä (koska kaikki naiset ovat toimintaelokuvauniversumissa vain miesten kirjoittamia yksiulotteisia hahmoja!).
Tämä yksi kohtaus tuntuu kaikessa nerokkuudessaan valitettavan irralliselta muuhun tarinaan nähden, mutta kohtaus todistaa, että Last Action Hero olisi halunnut lopullisesti murtaa toimintasankarin arkkityypin ja väkivallan kierteen auki.
Se vaan ei aivan osannut viedä sitä loppuun asti.
Paluu todellisuuteen
Last Action Heron floppaaminen oli sinällään harmi, koska vika ei todellakaan ollut Arnold Schwarzeneggerissä, joka tiesi täysin minkälaisessa elokuvassa hän on. Arska vetikin roolinsa ja oman toimintapersoonansa mielestäni överiksi todella hyvällä maulla. Itse jopa nostaisin Jack Slaterin hahmon itävaltalaisen lihaskimpun parhaimpien roolisuoritusten joukkoon! Jos et voi millään uskoa tätä, niin katso leffan loppupuolella nähtävä kohtaus, jossa Jack ja Danny menevät ensi-iltatapahtumaan ja samaisessa kohtauksessa Schwarzenegger saa esittää Jackin lisäksi myös itseään!
Last Action Heron suurin synti tuntuu loppujen lopuksi olevan se, miten Jack joutuu haavoituttuaan palaamaan omaan elokuvamaailmaansa. Onko Jack tyytynyt omaan osaansa toimintasankarina vaikka hetki sitten hän vihastui Schwarzeneggerille siitä, miten hänen elämänsä on yhtä melodramaattista helvettiä? Lopetus ei lunasta odotuksia, koska myöskään Danny ei tunnu kasvaneen – mutta mitä voi odottaa esiteiniltä?
McTiernanin ura ei päättynyt Last Action Heroon, vaikka se olisi hyvinkin voinut. Toimintaflopin jälkeen hän päätti osoittaa pystyvänsä ohjaamaan hitin tarttuessaan seuraavaksi Die Hard – koston enkelin puikkoihin.
Die Hard –jatko-osa on viimeinen onnistunut teos McTiernanin uralta, joka käsittää yllättäen vain 11 täyspitkää elokuvaa. Viimeisin on edelläkin mainittu John Travoltan ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä armeijajännäri Basic (2003). 2000-luvun alun flopit 13. soturi ja Rollerball jarruttivat uraa, mutta varsinainen stoppi tuli vankilareissusta, joka oli seurausta FBI:lle valehtelusta.
Last Action Hero oli ehdottomasti aikaansa edellä, eivätkä studio tai katsojat oikein osanneet oikein suhtautua toimintaelokuvien DNA-säikeitä purkavaan teokseen. Paljon selkeämpää ja eheämpää viihdearvoa tarjonnut Jurassic Park dominoi tuon kesän lippuluukkuja.
Tästä kaikesta huolimatta katson Last Action Heroa tänä päivänä raikkaalla mielellä. Parhaimmillaan toimintaelokuva sisältää ihka oikeita stuntteja, aitoja isoja räjähdyksiä ja ylivedettyä toimintaa, jonka kruunaa Arnold Schwarzeneggerin maan mainio karismaattisen koominen roolisuoritus (tai niin upea kuin käsikirjoitus antaa sen olla). Kaikista vioistaan ja hiomattomista kulmistaan huolimatta tämä elokuva tulee jatkossakin löytymään omasta elokuvahyllystä.
Last Action Hero otti haparoivia askeleita, jotta Scream, Adaptation – minun versioni, Galaxy Quest, Deadpool ja Rick & Morty pystyivät seuraamaan jalan jäljissä.
Ville Vuorio
Leffahamsteri