Ihmettelen tässä itsekseni The Mandalorianin jaksokohtaisia rakenteita.
Toisen tuotantokauden kolmas jakso The Heiress alkaa, kun sammakkonainen pääsee turvaan sammakkomiehensä luo. Ei hätää pienet, tulevat sammakkolapset! Olette turvassa vauva-Yodan pieneltä kidalta! Jaksossa esiteltiin pienen sammakon syntymä ja vauva-Yoda ei halunnut pistellä tätä pienokaista poskeen. Mahtavaa. Mutta tämä herättää vain kysymyksiä.
Miksi ihmeessä tätä ei näytetty edellisessä jaksossa?
Miksi?!?
Olisimme voineet saada jonkinlaisen ”opetuksen”, joita sarja pääsääntöisesti pyrkii välttämään viimeiseen asti. En usko, että tulemme koskaan palaamaan sammakkopariskunnan asioihin, joten miksi jakaa heidän tarinansa kahteen jaksoon? Ymmärrän, että tässä yritetään varmasti hakea sitä, että jaksot liittyvät toisiinsa, mutta tämä vaikuttaa vain tekijöiden laiskuudelta etsiä oikeita temaattisia yhtymäkohtia. Ymmärrän myös, että jotkut saattavat nähdä nämä tuotantokaudet yhtenä pitkänä jatkumona (The Mandalorianista on olemassa fanien editoima bootleg-versio, jossa ensimmäinen kausi on editoitu yhdeksi elokuvaksi).
Sarja on tietoisesti valinnut videopelimäisen ”tehtävä per jakso” -kaavan, joten miksi se ei pyrkisi tehostamaan jokaisen jakson omaa sanomaa ja tehoa? Etenkin kun jaksot tulevat viikko kerrallaan, eli ellei katsoja odota tuotantokauden päättymistä, niin jokaisen jakson päätös jää viikoksi roikkumaan katsojan mieleen.
Mitä edellisen jakson lopetus yritti viestiä? Kolmikkomme lähti romuisella aluksella jääplaneetalta, mutta varsinainen katharsis tuli vasta kolmannen jakson alussa.
Jos ajattelet, että tämä on hiusten halkomista ja teen kärpäsestä härkästä, niin olet väärässä. Juuri tällaiset rakenteelliset asiat auttaisivat hiomaan sarjasta paremman.
Sammakkopariskunnan vuorovaikutuksen kanssa heräsi myös toinen kysymys, joka on vieläkin tärkeämpi.
Mitkä ovat säännöt, joiden perusteella Mando ymmärtää tai ei ymmärrä vauva-Yodaa?
Kyllä, viidennessä jaksossa nimittäin paljastetaan henkilö, joka osaa kommunikoida vauva-Yodan kanssa, mutta… Siis miten… Ymmärtävätkö vauva-Yoda ja Mando toisiaan? Sammakkonaisen luota lähtiessään Mando heittää kommenttia, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi vauva-Yodan puhetta. Ja vauva-Yoda vaikuttaisi välillä ymmärtävän Mandoa vastavuoroisesti, mutta… He eivät kuitenkaan osaa kommunikoida? Äh!
Olen turhautunut, koska olemme jo toisen kauden jälkimmäisellä puoliskolla, mutta tämä kommunikaatioasia on edelleen epäselvä. Tuntuu siltä, että he tavallaan ymmärtävät ja tavallaan eivät ymmärrä toisiaan. Vauva-Yoda on vain söpö ja hän nyt vain tilanteen mukaan ymmärtää tai ei ymmärrä isähahmonsa puhetta.
Ymmärrän sen, että vauva-Yodan on tarkoitus olla söpö ja tarjota hauska sivuhahmo (kuten vaikkapa kohtaus, jossa hän on kytkemässä johtoja aluksen sisällä), mutta nyt kuitenkin puhumme koko sarjan tärkeimmästä ihmissuhteesta, joten tietysti meidän pitäisi katsojina ymmärtää mitä kaksikon välillä tapahtuu. Eli tämä on täysin eri asia kuin vaikkapa Mandon ja sammakkonaisen välinen vuorovaikutus. Mando ja vauva-Yoda ovat sarjan keskeisimmät hahmot.
On nimittäin täysin eri asia, että kommunikaatio-ongelmaa ei dramatisoida osaksi sarjan keskuskonfliktia, kuin että se vaan on olemassa.
Voi pojat…
Mitäs muuta meillä tässä nyt olikaan käsiteltävänä?
Perijätär ja pari muuta asiaa
The Heiress alkaa, kun Mando saapuu kalasatamaplaneetalle rytinällä. Hänet ongitaan sataman pohjasta ja sammakkoparin iloisen jälleen näkemisen jälkeen Mando ohjataan läheiseen kuppilaan. Kuppilan pitäjä ohjaa hänet venekyydille, mutta Mando petetään kalliista beskar-metallista tehdyn haarniskansa tähden. Bo-Katan (Taisteluplaneetta Galactica -alumni Katee Sackhoff) kumppaneineen pelastavat Mandon ja vauva-Yodan tiukasta tilanteesta ison meripedon kidasta – ja kaikesta päätellen vangittuna pidetty vedenalainen hirviö kuolee tässä rytinässä.
Bo-Katan ja kumppanit ovat mandalorialaisia taistelijoita, mutta heidän uskonsa ei ole Mandon tapaan yhtä radikaali. He riisuvat kypäränsä aina kun tilanne sallii. Mandolle tämä on kuitenkin niin punainen vaate, että hän jättää kolmikon niille sijoilleen. Voisi kuvitella, että tässä on yksi Mandon uran kovista koetinkivistä, mutta heti seuraavassa kohtauksessa mandalorialaiset päättävät ryhtyä yhteistyöhön.
Ja näin, hyvät naiset ja herrat, sarja onnistuu jälleen kerran ohittamaan tämän (kuten monen muun) konfliktin noin vain kylmän viileästi. Vaikka Mandon uudet toverit riisuvat kypäränsä vähän väliä, niin asiaa ei mainita enää kertaakaan koko jakson aikana.
Oli mukava huomata, että mandalorialaisten välisiä eroja löytyy, mutta eikö kypärän riisuminen pitänyt olla iso asia Mandolle? Mitä merkitystä tällä kaikella on? Miten Mando antoi noin vain periksi ja suostui Bo-Katanin matkaan?
Periaatteessa jaksossa vihjattiin, että Mando kasvoi osana radikaalia ja ääriuskovaista kulttia. Jakso olisi voinut käsitellä tätä ja monta muuta mielenkiintoista kysymystä konfliktinsa kautta, mutta – nääh, joka kymmenes minuutti täytyy tappaa stormtrooper. Turhan syvälliset ja vaikeat ristiriidat ovat vain este hauskanpidolle.
Näiden konfliktitilanteiden pinnallisuus sapettaa minua kaikista eniten. Ensin joku asia alustetaan ja tuodaan esille, mutta sitten se jätetään kokonaan käsittelemättä. The Mandalorianin saama palaute hämmästyttää minua, koska täysin samaa taktiikkaa käytti myös muuan The Force Awakens.
Sarjalla on suuret potentiaalit, mutta se ei uskalla ottaa kantaa mihinkään. The Mandalorianilla on liian kiire olla siisti, vaikka objektiivisesti tarkasteltuna sen toimintakohtauksissa ei ole mitään innovatiivista tai edes kovin dramaattista. Pääosa toiminnasta on nurkan takaa tai suojasta räiskimistä ja Mandon varustepornoilua. Mitäköhän joku oikea actionohjaaja kuten Chad Stahelski (John Wick -sarja) tai Gareth Evans (The Raid -elokuvat) saisivat tuotua sarjaan?
Suurin osa toimintakohtauksista korostavat päähahmojen voittamattomuutta ja voimia turpaan potkijoina.
Eräs kriitikko ilmaisi upeasti tällaisten tarinoiden puutteet lauseella: cooliuden metsästys tappaa tarinasta kaiken tarkoituksen. Toisin sanoen, jos tekijät eivät löydä hahmoistaan säröjä ja käsittele konfliktejaan, niin mitä tarinassa on jäljellä? Miksi meidän pitäisi välittää hahmoista?
Tämä on vain yksi säe The Mandalorianin selkeyden epäämisen verkossa.
Mando auttaa uusia tuttaviaan kaappaamaan aseita täynnä olevan rahtialuksen. Avusta kiitollinen Bo-Katan ohjaa hänet elossa olevan jedisoturin Ahsoka Tanon (Rosario Dawson) jäljille.
(Huom! Olen katsonut myös jo tuotantokauden viidennen jakson. Jätän The Jedi -jakson käsittelyn seuraavaan tekstiin, vaikka viittaankin siihen jo osittain tässä tekstissä.)
Bo-Katanin pitkän aikavälin tavoitteena on valloittaa uudelleen Mandalore -planeetta, koska hän on oikeutettu planeetan hallitsija (tai jotain). Bo-Katan on matkallaan etsimässä itselleen mustateräistä valomiekkaa (darksaber), jota Moff Gideon (Giancarlo Esposito) tiettävästi pitää hallussaan.
Melkein perätysten on kaksi jaksoa, joiden keskeisinä hahmoina on Tähtien sota -faneille tuttuja naamoja animoiduista sarjoista. Heidän halunsa ja tavoitteensa tulevat käsittääkseni perintönä sarjoista Clone Wars ja Rebels. Moni fani on mielissään nähdessään tuttuja hahmoja live action -muodossa.
Tässä tulevat taas omat ongelmansa.
Ymmärrän tietysti sarjan tarkoitukset laajentaa omaa hahmokaartiaan ja horisonttiaan, mutta tämän pitäisi tapahtua pääjuonen ehdoilla. Sekä Bo-Katanin että viidennessä jaksossa nähtävän jediritari Ahsoka Tanon halut ja tavoitteet eivät liity juuri mitenkään Mandoon. He pystyvät auttamaan häntä eteenpäin matkallaan, mutta Mandon tarina ei muuten kosketa toisten haluja ja tarpeita.
Eräs lukija kommentoi edelliseen tekstiini ja viittasi, että jokainen uusi hahmo vaatii sarjassa oman jaksonsa. Esittelylle on varattava aikaa. Aika on rajattu, kun jaksojen pituudet ovat vain 35–50 minuuttia. Tämä on hyvä pointti, mutta miksi The Heiress käyttää niin ison osan ajastaan sammakkoperheen kanssa? Se olisi voinut käsitellä tämän aiheen jo edellisessä jaksossa ja keskittyä Bo-Katanin ja Mandon väliseen uskon ristiriitaan?
Tämä korostuu vielä enemmänkin siinä, että kovin moni Tähtien sota -fani ei edes ole katsonut Clone Wars – tai Rebels -animaatiosarjoja. Eli The Mandalorianin pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että kaikki tarvittava informaatio tuotaisiin katsojalle selkeästi esille.
Bo-Katanin ja Ahsoka Tanon käsittely osoittaa vain sarjan tekijöiden olevan paljon kiinnostuneempia jonkin suuremman vihjailuun kuin selkeiden pisteiden kautta etenevän tarinan rakentamiseen.
Aivan varmasti sarja tulee jossain vaiheessa kokoamaan nämä hahmot yhteen, mutta mitä minun edes pitäisi odottaa, jos en ymmärrä edes mitä sarja on vihjaamassa? Emmekö muka tiedä, kuinka toimiva taktiikka yleisön (tai pikemminkin fanien) kiusoittelu ja vihjailu on?
J.J. Abramsin The Force Awakens oli jättimäinen menestys, koska se vihjaili ja jätti kaikki lunastukset ja odotukset trilogian viimeiseen osaan, jotta fanit saivat pari vuotta spekuloida rauhassa?
Pääsääntönä on aina tämä: vihjailu ei koskaan johda mihinkään hyvään.
Midikloriaanien vastaisku – genetiikan pimeä puoli
Ennen tapaamista jediritari Ashtoka Tanon kanssa neljäs jakso The Siege vie Mandon tapaamaan vanhoja ystäviään Nevarro-planeetalla. Samalla kun hänen aluksensa korjataan kolmatta kertaa tämän tuotantokauden aikana, Mando suostuu auttamaan jäljellä olevien imperiumin joukkojen karkotuksessa planeetalta.
Imperiumin tukikohta paljastuu tutkimuskeskukseksi, jossa tiedemiehet ovat tehneet töitä Moff Gideonin lukuun. Jos tästä asetelmasta pystyin päättelemään oikein, niin Moff Gideonin suunnitelmana on yrittää siirtää jediverta eri koehenkilöihin – ja tästä syystä vauva-Yoda on haluttua valuuttaa.
Vaikka tämä paljastus valottaa Mandon päävastustajan motiiveja, niin se on Tähtien sota -universumin tarinankerronnan kannalta erittäin ongelmallinen.
Okei. Puhutaan tässä välissä midikloriaaneista ja niiden historiasta Tähtien sota -kaanonissa.
George Lucas kehitti midikloriaanit Tähtien sota – Episodi I: Pimeä uhka –elokuvaa varten, jotta Gui-Gonn Jinnillä (Liam Neeson) olisi mahdollisuus perustella Anakin Skywalkerin (Jake Lloyd) ottaminen oppipojakseen. En näe midikloriaaneilla olleen mitään muuta funktiota tarinan kannalta. Piste.
Midikloriaanit ja niiden mittaaminen on monen fanin mielestä äärettömän tyhmä ja täysin turhaa Voiman tieteellistämistä. Olen samaa mieltä. Tästä syystä Lucas ei sen koommin maininnut midikloriaaneja Tähtien sota -esiosatrilogiassaan.
Eräs fani kontekstualisoi midikloriaanit tarinan kannalta erittäin hyvin: midikloriaanien mittaaminen yksilön verestä oli vain yksi jedineuvoston kehittämä pseudotieteellinen keino pysyä vallassa. Midikloriaanit olisivat siis täyttä huuhaata ja niiden avulla neuvostolla oli kyky säädellä, kenet voi huolia jediritarioppilaaksi.
Olin innoissani kuullessani tämän selityksen ensimmäisen kerran. Selitys kävi järkeen täysin! Kaikki vallankahvassa olevat elimet pyrkivät aina kaikin mahdollisin keinoin pönkittämään omaa valta-asemaansa. Jedineuvoston keinot eivät siis eroa millään tavalla kenenkään muun inhimillisen toimijan toimintalogiikasta.
Ainoa ongelma tässä tietysti on se, etteivät Lucasin Tähtien sodat vahvista tätä faniteoriaa. Joten se jääköön epäviralliseksi foliohattuiluksi. Pikemminkin Lucas on valmis käsittelemään midikloriaaneja vieläkin enemmän, kuten hän taannoin esitti ideansa James Cameronin haastattelussa. Hänen jatko-osatrilogiansa olisi käsitellyt midikloriaaneja ja niiden alkulähteitä. Eli Lucasin maailmankuvassa midikloriaanit ovat osa Voimaa ja osa sen tieteellistä selitystä.
Menemättä enempää sisälle keskusteluun, mikä on ja mikä ei ole Tähtien sota -elokuvien juonelle sopiva suunta tai aihe, voimme kuitenkin olla samaa mieltä siitä, että midikloriaanit ovat tarinallisesti huono idea.
Moni saattaa olla eri mieltä kanssani perusteluistani sille, miksi ne ovat huono idea.
Midikloriaanit ovat periaatteessa ja käytännössä Tähtien sota -universumin versio eugeniikasta, eli rodunjalostusopista. Lainaan seuraavaksi aihetta käsittelevää Wikipedia-artikkelia:
”Eugeniikka [–] on ihmisten jalostamista väestön parantamiseksi sukupolvien myötä. [–] Nykyaikaisen eugeniikan kehitti englantilainen Sir Francis Galton 1800-luvun loppupuolella. Hän loi eugeniikka -käsitteen vuonna 1883 kreikan sanasta ”εὐγενής”, ”hyväsyntyinen”.”
Midikloriaanit tarkoittavat, että ihmisen (ja tietty muiden olentojen) on mahdollista periä vanhemmiltaan midikloriaaneja, eli suuremman kyvyn Voiman hallitsemiseen. Toiset olisivat synnynnäisesti parempia tai voimakkaampia kuin toiset, ja tämä kyky olisi perinnöllinen. Eli olisi olemassa jediverta ja ”normaalia” verta.
Tästä syystä koko Tähtien sota -saagan keskittyminen Skywalker-suvun edesottamuksiin on erittäin haitallinen. Ikään kuin Skywalkereilla tai millä tahansa muulla suvulla, kuten Palpatine tai Kenobi, olisi suurempi kyky – tai pikemminkin yksinoikeus – Voimaan ja jeditaitoihin kuin jollakin nimettömällä ja suvuttomalla.
Tästä syystä moni fani vaistomaisesti kritisoi Reyn hahmoa. Hänellä oli kyky toimia Voimassa ja hän oli siinä hyvä erittäin vähäisellä koulutuksella. Jos kuka tahansa pystyy tähän, niin silloinhan kukaan ei ole erikoinen.
Tämä on paha pala nieltäväksi, etenkin faneille, jotka toivovat Tähtien sodan tarinoiden toimivan omana henkilökohtaisena voimafantasianaan. Jokainen katsoja haluaa olla erikoinen, universumin Valittu pelastaja. Yksilö samastuu Luke Skywalkeriin (Mark Hamill) ja tästä kehittyy omimisen kehä.
Suutumme, kun joku tuntematon tulee hiekkalaatikolle ja vie lapsuuden idolimme paikan. Ei kuka tahansa voi pelastaa universumia. Fanin mielessä sen voi tehdä vain aito Skywalkerin suvun jälkeläinen.
Kaikki kliseiset juonet ennustuksista ja kohtaloista ja Valituista pelastajista ovat juuri tästä syystä niin vahingollisia.
Rakastankin Rian Johnsonin The Last Jedi -elokuvaa, koska se romuttaa nämä käsitykset niin rajusti – ja moni vihaa sitä samalla vaistomaisella turhautumisellaan aivan samasta syystä. Johnsonin onnistui palauttamaan koko saagan (ainakin hetkeksi) maan pinnalle, koska alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan sanoman mukaanhan kuka tahansa voi olla seuraava uusi toivo – jopa se valittava maalaisjuntti Tatooinelta.
The Last Jedi loppuu likaiseen tallipoikaan, koska se haluaa viestiä alkuperäistä sanomaa, joka ei vielä ollut kohtalon, sukulinjojen ja ennustusten tärväämä. Meissä kaikissa on potentiaalia niin hyvään kuin pahaan.
Kuka tahansa voi kääntyä pimeän tai valon polulle.
Kuka tahansa voi omata kyvyn hallita Voimaan, eivät pelkästään entisaikojen mahtisukujen jälkeläiset. Koko ideologia midikloriaanien taustalla on toksinen juuriaan myöten. Vaikka kyseessä on tv-sarjan pahikset, jotka pyrkivät tutkimaan jediverta, mutta jo se, että puhun ”jediverestä” on itsessään todiste jaosta, että olisi ero ihmisten välillä, joiden suonissa virtaa ”jediverta” ja joilla ei virtaa.
Koko ajatus tästä verenperinnöstä ja sen ylläpito vie vain vaivaannuttaviin juonenkäänteisiin.
The Rise of Skywalker yrittää miellyttää faneja selittelemällä, että Rey on Palpatinen jälkeläinen, mutta tämä vie vain pohjan koko jatko-osatrilogialta.
Jos The Mandalorian pohjautuu täysin kritiikittömästi Lucasin ideaan midikloriaaneista, niin saa nähdä miten fanit siihen suhtautuvat. Jos osaan tulkita ilmassa olevia merkkejä oikein, niin sarjaa tullaan ihastelemaan maasta taivaisiin, oli sisältö mikä tahansa, kunhan se vain palvelee fanien haluja.
Kunhan sarja on cool, niin kaikki käy.
Hmm.
Ehkä seuraavassa tekstissä pitäisi käsitellä Ahsoka Tanoa ja sitä, miten jedin kuvaus voi mennä pieleen.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä – vaikkei tätä päälle päin uskoisikaan.
