Menestyksekäs Fast & Furious -elokuvasarja kuuluu lajityyppiin, jota voisi kuvailla vaikka kaahailuelokuvaksi. Kumma kyllä, Fast & Furious -leffat eivät ole saanut kovin paljon matkijoita, vaikka hittikonsepteja lähdetään Hollywoodissa hanakasti kopioimaan. Mutta hyvä niin, enpä huonoja Hurjapäät-kopioita kaipaisikaan.
En muista, että Fast & Furious -tyyppisiä leffoja olisi ollut nuoruudessanikaan. Kaahailuelokuvia kyllä oli, mutta ne olivat toisenlaisia. Kumin polttoa ja takaa-ajoja nähtiin, mutta kaahailu yleensä oli vain pieni osa elokuvaa, ehkä vain yksi hieno kohtaus kuten Bullittissa tai Kovaotteisissa miehissä.
Kaahailuun keskittyneitäkin elokuviakin näin, mutta ne olivat toiminnallisiin Hurjapäät-tuotantoihin verrattuna komediallisimpia kuten Konna ja koukku, Kanuunankuularalli tai vielä niitäkin hölmömpi Riemukupla, joista kaikista tuli jatko-osa tai useampiakin. Nuo leffat pyörivät 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa usein teattereissa.
Vakavampaa kaahailupuolta taas edusti vaikkapa Steven Spielbergin Duel eli Kauhun kilometrit, jonka näin televisiossa toukokuussa 1979 eli kuusi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Televisioelokuva se alun perin olikin, mutta Euroopassa se pyöri myös teattereissakin. Itse en ole sitä kyllä koskaan valkokankaalla nähnyt. Kauhun kilometrit ei kuitenkaan aivan istu kaahailuelokuvan lajityyppiin, vaikka se onkin lähes yhtä takaa-ajoa. Se on pikemminkin psykologinen trilleri tai kauhuelokuva.
Kalmanralli 2000:n (Death Race 2000) sen sijaan näin aika tuoreeltaan elokuvateatterissa. Vuonna 1975 valmistunut elokuva ei sekään ollut ihan puhdasverinen kaahailuelokuva, koska se oli myös eräänlaista scifiä tai dystopiaa. Luultavasti Kalmanralli 2000 antoi vaikutteita Mad Maxille, koska kirjaimellisesti tappokoneiksi tuunatuissa autoissa oli jotain samaa. Kalmanrallissa oli myös jotain hyvin 70-lukulaista. Aikakauden elokuville tyypillisen kyynisyyden lisäksi siinä visioitiin, miltä maailma näyttää 25 vuoden päästä vuonna 2000. Onkin hieman hupaisaa ajatella, että nyt on jo vuosi 2015, ja Fast & Furiousin autot ovat itse asiassa muotoilultaan aika 70-lukulaisia.
Kaahailuleffat voivat olla toimintaa, komediaa tai scifiäkin, mutta yleensä ne ovat viihdettä ilman sen kummempaa syvällisempää sisältöä. Ainakin yksi tärkeä poikkeus sääntöön kuitenkin on. Vuonna 1971 ilmestynyt Vanishing Point, joka Suomessa tunnetaan nimellä Nasta laudassa, on lajityyppinsä klassikko. Richad C. Sarafianin ohjaustyö teki kaahailuelokuvalle suurin piirtein saman kuin 2001: Avaruusseikkailu tieteiselokuvalle. Simppelin juonen alta paljastuu älyllinen ja suorastaan eksistentialistinen elokuva.
Alkuasetelmaltaan Nasta laudassa on kuin mikä tahansa toimintaelokuva. Barry Newmanin esittämän Kowalskin on viikonlopun aikana ajettava Dodge Challenger -auto Denveristä San Franciscoon. Lepoa jo valmiiksi kaipaava Kowalski yrittää pysyä hereillä amfetamiinin voimin. Suoraviivaisen tarinan alla Nasta laudassa kertoo mielenkiintoisella tavalla 1970-luvun Yhdysvalloista, jolloin hippikausi oli päättymässä, mutta Vietnamin sota jatkui edelleen. Kowalskin matkasta muodostuu unelma vapaudesta, joka tuntuu olevan mahdoton saavuttaa.
Nasta laudassa on aikansa lapsi, mutta sitä on edelleen mielenkiintoista katsoa. Elokuva näytettiin viime keväänä Yle Teemalla, ja oli ilo todeta, että elokuvan takaa-ajokohtauksetkin ovat edelleen upeita ja autenttisen tuntuisia ja kaikkea muuta kuin digimössöä. Ennen kaikkea Nasta laudassa osoittaa hienolla tavalla, että kaahailuelokuvakin voi olla syvällinen ja herättää ajatuksia.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit
Kriitikot valitsivat parhaat amerikkalaiselokuvat
Mitä tapahtui elokuvamaailmassa 30 vuotta sitten?
Mikä tekee Clint Eastwoodista niin hyvän?
Brutaali ja nihilistinen ohjaaja oli oman aikansa Tarantino
Elokuvien avaruus
Sota on helvettiä – myös niille, jotka eivät puhu englantia
Miksi Steven Spielberg on maailman menestynein ohjaaja?
Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä